Leppävaaran asematunneli –
elämän virta vai viemäri?

 

24.04.2015

 

Päätin vastikään 30-vuotisen asumiseni Leppävaarassa. Sen aikana tulin kulkeneeksi tuhansia kertoja Leppävaaran asematunnelin läpi. Nyt se jää. On siis hyvä tilanne tehdä arvio tunnelin merkityksestä – onhan tunneli Leppävaaran paikoista se, jossa minä ja luultavasti tuhannet muut leppävaaralaiset ovat käyneet kaikkein useimmiten. Muisteluni on muistinvaraista, joten faktavirheitä saattaa esiintyä. Tunnelmakuvaukset ovat kuitenkin totisinta totta.
1980-luvulla kun muutin Leppävaaraan, tunneli oli mittasuhteiltaan vaatimattomampi kuin nykyisin.  Lyhyen rautatietunnelin jälkeen tie kääntyi vasemmalle ylös Helsinkiin menevän raiteen viereen. Suoraan jatkaessa oli puusilta, jonka yli pääsi Maxiin. Helsingistä palatessa ei rautatietunnelia tietenkään tarvinnut alittaa. 


Jo 1980-luvulla alikulut koettiin rumiksi. Seiniin töhertely koettiin ongelmaksi, jota jossain vaiheessa koetettiin saada kuriin maalaamalla kaunis kuva maantien alikulun betoniseiniin. Kovin kauaa kuva ei saanut olla koskemattomana, vaan se alkoi peittyä erilaisten tagien alle.


Kun kaupunkirata, linja-autoasema ja Sello rakennettiin rautatietunnelista tuli pitkä ja moniulotteinen. Seinien betonilaudoituksen päälle laitettiin kaakelit ja alikulkua levennettiinkin kai hieman. Mm. polkupyörille rakennettiin parkkipaikat samoin kuin autoille. Linja-autoasemalle syntyi tilaus, koska suuri osa suorista Helsingin keskustaan ajaneista bussilinjoista korvattiin liityntäliikenteellä. Samalla tunnelista tuli suuret ihmisjoukon päivittäinen läpikulkupaikka.


Kaakelit ja laatoitus eivät lisänneet tunnelin viihtyisyyttä lainkaan. Niihinkin alkoi sitäpaitsi ilmaantua tageja, joita on siivottu pois vahvoilla kemikaaleilla. Likaa kemikaalit eivät ole poistaneet.


Kun maanalainen osuus kasvoi, pimeä tunneli alkoi minun mielessäni muistuttaa tuonelan sisäänkäyntiä. Paras keino selvitä ilman masennusta tunnelin läpi oli nopea läpijuoksu tai -pyöräily, mihin tiheä junaliikenne onneksi antoikin hyvän mahdollisuuden.


Väkimäärä tunnelissa kasvoi vuosi vuodelta. Samalla on lisääntynyt erilaisten örveltäjien määrä. Olen lohduttanut itseäni ajatellen, että nuo eivät voi asua Lepuskissa, vaan ovat tänne tulleet muualta, kun täällä on niin mukavaa.


Ylös, alas ja edestakaisin


Kun junaliikenne talvisin takkuili, tunneli täyttyi ylös, alas ja edestakaisin ryntäilevistä ihmisistä, jotka yrittivät löytää sen laiturin, jolta seuraava juna mahdollisesti lähtisi. Kuulutukset kertoivat yhtä tarinaa, näyttötaulut toista ja luotettavimman tiedon sai seuraamalla väkijoukkoa. Mieleeni tulivat Jacques Tatin komediat. Onneksi tämä asia on jo historiaa?


Polkupyörien määrä ylitti nopeasti pyöräparkin kapasiteetin. Tosin kymmenen metriä sivussa sijainneessa pyöräparkissa on aina ollut tilaa, mutta sehän aika kaukana. Osasyy pyöräparkin ahtauteen on siinä, että kiireisenä joukkona pyöräilijät eivät tietenkään viitsi laittaa pyörää siististi telineeseen, vaan jättävät sen muiden tielle, mieluiten keskelle ajoväylää.


Polkupyöristä on muodostunut tunneliin prosessi, joka osoittaa nopealla vauhdilla elämän kiertokulun loistosta rappioon. Pyöriä  unohdetaan parkkiin käsittämättömiä määriä, ja kun niiden osia viedään pois (varastetaan luultavasti), jäljelle jää merkillisiä pyöränraatoja, joista puuttuu satuloita, pyöriä, ohjaustankoja, runkoja tai mitä milloinkin.


 

 

 

 

 

 

 

Siivouksen jälkeen. Pyöränromut koottuna sievään pinoon vuonna 2014.

 

 

 

 

 

 

Pinot eivät säily, vaan fysiikan ja ihmisyhteisöjen lait hajottavat ne vähitellen. Niin kävi tällekin pinolle muutamassa päivässä.

 

 

Tunneli on ilmastoltaan haastava, kylmä ja kostea. Se asettaa läpikulkupaikan vakioväelle kovia haasteita. Päivystävä kerjäläinen ei yleensä kestä istua tunnelissa, vaan valitsee sateen riskilläkin istumapaikakseen tunnelin suun, jossa on toivoa ainakin satunnaisesta lämmöstä ja valosta. Mieleen on tullut, että Leppävaara on ehkä jonkinlainen rangaistus-komennus kerjäläisyhteisössä.

 

Paremmin tunnelia ovat kestäneet Jehovan todistajat, joiden lähetyspartio on sinnikkäästi miehittänyt tunnelin valoisinta kohtaa vuosien ajan. Aina Malmin asemalla kulkiessani kyllä huomaan, että tasan eri käy onnen lahjat siinäkään yhteisössä. Malmilla todistajien pienryhmä pitää majaansa inhimillisessä, katetussa ylikulussa. Malmilla ajattelen, että olisi reilua käydä juttelemassa Leppävaaran tunnelipartion kanssa, jottei heidän lähetystehtävänsä muodostu ylivoimaisen raskaaksi.


Trumpettisoolo, klassikkoja, Donauwellen


Mutta onhan tunnelissa hyvääkin ja kun tunnelin betonirealismi on sitä mitä on, positiiviset kokemukset erottuvat sitäkin kirkkaampina. Mieleen tulee lukuisia musiikkiesityksiä.


Varhaisin oli aikoinaan Leppävaaran valopilkuksi nimetyn Markku Kännisen trumpettisoolo kirpeänä sunnuntaiaamuna. Trumpetti soi upeasti autiossa tunnelissa, joka aukeni hiljaiselle aurinkoiselle raitille. Olo oli kuin Roberto Rosselinin elokuvassa: rauhaa, nostalgiaa ja optimismia betonimaisemassa.


Toinen vaikuttava esitys (niitä oli itseasiassa monia) oli tuntemattomaksi jääneen venäläisryhmän klassisen musiikin esitys, joka sai tunnelin läpi kiirehtivän ihmisvirran jopa pysähtymään. Innokkaimmat kuvasivat ja tavanomaisesta poiketen soittajille annettiin myös rahaa. Tunsin kummaa yhteenkuuluvuutta kanssakulkijoiden kanssa: olimme tuntevia ihmisiä, saatoimme ihailla taitoa ja sinnikkyyttä, kuunnella hienoa musiikkia yhdessä. Ja oli hienoa, että meitä oli monia.


Ihan tunteettomaksi ei jättänyt se romanimuusikkokaan, jonka repertuaarissa Donauwellen-valsilla oli keskeinen rooli. Joka päivä parin viikon aikana tunnelissa soi työhön lähtiessä ja sieltä palatessa Donauwellen. Se sai miettimään, miten tiukassa joidenkin leipä tässä maailmassa on.


 

Leppävaaran aseman tunnelin huippuhetki.

 

Vaikka Leppävaaran asematunnelin rosoinen elämä kantaakin muistoja, toivon sen siirtymistä historiaan. Se on ollut osa Leppävaaran keskustan avohaavaa, joka tulisi pikimmiten poistaa.  Leppävaaralaiset ja Leppävaarassa asioivat ansaitsevat arvokkaamman ympäristön jokapäiväiselle liikkumiselleen.

 

Jussi Melkas


Leppävaraan kiintynyt entinen leppävaaralainen 

 

Lue myös aiemmin julkaistuja blogeja.