Entisajan maalaiselämää Leppävaarassa

Leppävaaran vanha kyläkaivo

Vanha vesikaivo oli paikkakuntalaisten yhteisessä käytössä. Siitä asukkaat saivat vuosikymmenien ajan noutaa ruoka- ja pesuvetensä. Se oli silloin kun nykyisenlaista kunnallistekniikkaa ei meillä vielä ollut.

Kaivo oli nimetty palokaivoksi, jollainen se varsinaisesti alkujaan olikin, mutta kun käyttövedestä oli ollut puute, oli vettä otettava sieltä missä sitä oli ja niinpä kaivon käyttö yleistyi, liikaakin. Ulkopaikkakuntalaisetkin käyttivät tätä etua hyväkseen.

Vanha kaivo sijaitsi Lintuvaarantie 51:n kohdalla, lähellä tietä. Se on vastapäätä Lintuvaaran postitoimistoa. Kaivon paikka on nähtävissä vieläkin. Kaivo tosin työnsä tehneen ja hyljätyn näköisenä. Kaivon luokse eivät ihmiset enää riennä astioitaan täyttämään, mikä silloin kerran oli monelle elämisen ehtona.

Maastosta nähdään, että kaivon paikka on alavassa kuopassa. Tämän kuopan historia perustuu maanomistajan, Bergansin talon omistaja Koskisen (myöh. Koskenala) laatimaan alueen rakennuskaavaan ja tietenkin maaperän antamaan edellytykseen. Kuopasta saivat alueen rakentajat noutaa tarvitsemaansa rakennussavea. Siihen saatiin myös hyvä vesikaivo pitkäksi aikaa. Kaivo tosin vei vain pienen osan savikuopan pinta-alasta.

Siellähän se vieläkin on. Kaivo luhistuneena montun pohjalla. Ennen tätä kaivoa ympäröin jonkinlainen maavalli, joka edessä ylitti kaivolle johtavan tiepinnan. Kaivo oli useita metrejä syvä, halkaisijaltaan noin 1,5 metriä. Sen sisäpuolinen kivetys oli hyvin huolellisesti ja asiantuntevasti tehty ja sen kestävyys olikin sivurasituksen johdosta suuressa vaarassa.

Sivurasitus johtui toispuolisesta kaivolla käynnistä. Kaivo oli katettu puurakenteisella harjakattoisella suojarakenteella. Sen toisessa, etelänpuoleisessa lappeessa oli avattava luukku, joten kulku kävi aina samasta paikasta. Vedenhakijoita oli montaa sorttia: jalankulkijoita ämpäreitä kantaen, kottikärryillä, käsikärryillä, hevospelillä ja jopa kuorma-autolla ja vesiastiat aina vaan suurempia. Tämä johti myös maan painumiseen kaivon etuosassa ja maamassa työnsi kaivon etuseinää sisäänpäin.

Oli varsin jännittävää seurata, koska etureuna romahtaa kaivoon. Etuseinä olikin jo niin painunut sisään päin, että kun kaivon reunalta silmäilin tilannetta, niin havaitsin seisovani vedenpinnan yläpuolella.

Tietääkseni kaivorakenne kuitenkin kesti rasitukset uusien vesijohtolinjojen tuloon saakka. Mikä lienee tämän kaivo - savikuoppa-alueen tulevaisuus?

Lintuvaarassa 30.3.1993
Aarne Aug. Nilsson

 

Makuvoittoisia muistumia lapsuuteni Leppävaarasta

Vuonna 1946 minut tuotiin pienenä nyyttinä Mehiläisen sairaalasta isoisäni albergalaishuvilan yläkertaan, minne vanhempani olivat perustaneet pesänsä jo 11 vuotta aikaisemmin. Isoisä oli muuttanut Leppävaaraan 1910 ja hankkinut huvilan Mäkkylän sotilasvirkatalon mailta, Turuntien ja radan välistä, nykyisen Kalkkipellontien tuntumasta. Huvila oli kaksikerroksinen, taitekattoinen ja siinä oli parvekkeita ja kuisteja. Turuntie oli nykyistä kapeampi, autoja tuli vain silloin tällöin. Kuuntelin niiden hurinaa iltaisin pinnasängyssäni.

Viiden ikäisenä muutin puoli kilometriä pohjoisemmaksi, rintamamiestontille valmistuneeseen omakotitaloon. Tontille ei ollut muuta tietä kuin Leppävaaran linnoitustöiden yhteydessä rakennettu nupukivipäällysteinen tykkitie. Sitä ei tietenkään aurattu talvisin. Isän oli luotava polku lumeen päästäkseen Turuntien varressa olevalle linja-autopysäkille.

Kotini lähituntumassa oli kaksi linnoitettua kalliota. Niiden vallihaudoissa ja ruutikellareissa oli hauska leikkiä rosvoja ja intiaaneja.

Naapurustossa oli muutama vanha huvila, joiden lomaan nousi toinen toisensa jälkeen uusia puolitoistakerroksisia omakotitaloja. Meidän talomme oli yksikerroksisuudessaan poikkeus. Elettiin sodan jälkeistä niukkuuden aikaa. Jokaisessa talossa oli oltava puulämmitys. Vesijohtoja ei ollut vielä kenelläkään. Monet perheet hankkivat leivänlisää kasvattamalla perunoita, porkkanoita ja vihanneksia. Lähes joka tontilla oli myös omenapuita, herukkapensaita ja mansikkamaa. Yrittipä joku tomaatinviljelyäkin kasvihuoneessa.

Matkalla maitokauppaan Turuntien varteen oli kuljettava mustalaisleirin läpi. Tykkitien toisella puolella oli vieri vieressä vitsaksista, pahvista ja huovista kyhättyjä telttoja, joiden ympärillä pyörivät resuiset, vedosta rähmäsilmäiset lapset. Teltoissa asuttiin talvisinkin. Pelotti kulkea leirin läpi; kerran jouduinkin pikkusiskoni kanssa kivisateeseen.

Vasta kun menin kansakouluun, alettiin rakentaa tietä, joka sittemmin antoi osoitteen koko naapurustolle. Syyslukukaudella minun oli kouluun päästäkseni loikittava pitkin polkuja, yli ojien ja läpi pihojen. Puinen alakansakoulurakennus oli sama, missä jo isäni oli pulpettia kuluttanut; sen paikalla on nyt valkotiilinen Veräjäpellon koulu. Yläkansakoulun rapattu rakennus seisoo vielä paikallaan. Syksyisin sen takana lemahteli kaalipelto.

Leppävaaraan saatiin oppikoulu paria vuotta ennen kuin minun oli määrä sinne mennä. Se oli aluksi puinen parakki nykyisen Hippos-talon paikalla. Opettajan silmän välttäessä sännättiin välitunnilla lähettyvillä olevaan Kuuselan siirtomaatavaraliikkeeseen ostamaan sekundakaramelleja, pariisinleipiä tai pumpernikkeleitä. Kuuselan kaupan varteenotettava kilpailija oli hieman etäämpänä (nyk. Harakantien varressa) sijaitseva kello- ja paperikauppamökki, josta sai ihania kotitekoisia, voipaperiin käärittyjä siirappinekkuja. Muistan myös sen päivän, jolloin markkinoille tulivat ensimmäiset Jenkki-lakritsipurukumit.

Urheilutunneilla nykyisen Leppävaaran keskuksen paikalla olevalla kentällä tunki sieraimiin vastustamaton tuoreen ranskanleivän tuoksu Mansikkalan leipomosta. Oli aivan pakko poiketa ostamaan sämpylöitä, joita sitten mussuteltiin sellaisenaan, ilman voita.

Joskus koululuokka vietiin parijonossa Leppävaaran kirkkoon, nykyiseen Perkkaan kappeliin. Rautatien yli vievien siltojen kohdalla oli tasoristeys puomeineen. Juuri tasoristeyksen jälkeen oli Åhlbergin kahvila, hieman epämääräinen, Huspuksi tai Räkäläksi kutsuttu paikka, jonne en koskaan uskaltautunut. Onneksi jäätelöä myytiin ulkopuolella kärryistä vahvasti vanilliinin makuista, hieman vetistä pula-ajan jäätelöä.

Leppävaara oli tuolloin rauhallinen pieni paikka. Poliiseilla, joiden talo sijaitsi Arkadia-teatterin purkujätteistä rakennettua Agnes Lundellin huvilaa vastapäätä, ei liene ollut paljon ongelmia

Heidi Helme

 

Muistoja lapsuuteni ajoilta 1930 - 1940 -luvuilta

Kolmio, joka muodostui Harakantien, Rajatien ja Kulmatien alueelle on lapsuuteni muistoissa. Nykyisen kirkon kohdalta noustessa niin kutsuttua Walhelmin mäkeä, oli tien vastakkaisella puolella paljon huviloita. ns. Torni-Åberg, Lundgren, toinen Åberg, Haatajan ja Walhelmin talot.

Lundgren oli halkokauppias, varasto oli asemalla, ja hän kuljetti halkoja hevosella asiakkaille. Hänellä oli tapana piiskata hevostaan, mutta se ei ollut sopivaa rouva postinkantaja Kunnasvuoren mielestä. Paikalle sattuessaan hän asettui puolustamaan hevosta ja halkokauppias kuuli kunniansa.

Tien toisella puolella aivan kolmien kärjessä oli Valon talo. Siinä oli kauppias (useita kauppiaita vuosien varrella) nimeltään Merilehto. Tässä kaupassa oli apulaisena nuori kaunis tyttö nimeltään Tabe Slioor. Hän herätti jo silloin huomiota ja myöhemmät vaiheet kaupunginjohtaja von Frenckellin rakastettuna ovat tiedossa.

Valon talon vieressä oli elokuvateatteri, joka paloi syksyllä 1930-luvun alussa. Se oli valtava palo, koko kylä tuntui hehkuvan pienen tytön mielestä.

Elokuvateatterin yläpuolella oli pelto, jossa Selinin tädin karja, lehmät, lampaat ym. eläimet laidunsivat.

Laitumen yläpuolella oli Taimisen talo (talo vielä paikallaan), sen vieressä Kulmatiellä Hellgrenin ja Rosenqvistin talot. Hellgrenin talon omisti aikoinaan hopeaseppä Hämäläinen. Hänellä oli radio, ei sellaista joka talossa ollut, ja kun Markus-sedän lastentunnit alkoivat, hän nosti radion ulos ja lähellä olevat lapset istuivat kiviaidalla kuuntelemassa.

Taimisen talon yläpuolella oli kallio, siellä oli kaksi taloa. Molemmat omisti neiti (tai rouva) Kivimäki. Toisessa oli lastenkoti ja toisen osti myöhemmin professori Hollo. Hänen poikansa kuuluisa runoilija Anselm Hollo käy toisinaan Helsingissä lausumassa runojaan. Hän asuu tietämäni mukaan Lontoossa.

Sitten on vielä siirryttävä Orolanmäelle. Siellä on vieläkin ensimmäisen maailmansodan aikaisia ruutikellareita tai olisivatko ne bunkkereita, tiedä häntä. Näiden edessä oli 1930-luvulla nurmikenttä. Presidentin linnan maton tuotiin tälle kentälle joka kesä tuuletukseen. Miehet, jotka tätä työtä tekivät, pelasivat korttia ja kertomuksen mukaan heillä oli mukanansa mattopiiskaakin väkevämpää. Siinä sitä riitti katsomista kylän lapsilla.

Tällä samalla kentällä pidettiin luvattomia tansseja. Pelimanneja oli useita, nimistä Arvo Aaltonen on jäänyt mieleen (viulu+laulu). Langaton viesti kulki ja kun poliisi ehti paikalle, kenttä oli tyhjä.

Vielä lisäys Katri Sarmavuoren Lukevaan Kaunottareen. Kelloseppä Ikonen tuli Viipurista siirtolaisena. Hänen talonsa rakennettiin pellolle, josta edellä jo kerroin. Hän oli taitelija, pukeutui silkkiin ja samettiin. Hänellä oli vahva kihara tukka, ja hyvin voimakas meikki kasvoillaan joka päivä. Lukeva Kaunotar oli hänen taideteoksensa ja hän useasti maalasi kaunottarelle uudet vaatteet. Hän oli kohtelias ja ystävällinen herra. Tapasin hänet päivittäin, sillä asuin aivan viereisessä talossa.

On vielä kerrottava räätäli Hakkaraisesta, hän myi lehtiä ja antiikkia. Hänen portillansa oli ilmoitus jossa luki "Räätäli Hakkarainen ompelee herrojen housut ja niihin tarpeet"

Maj Forsman-Vakio

 

Perunoita Leppävaarasta

Koskaan en ole Leppävaarassa asunut, mutta kävin siellä usein 1940-luvun alkupuolen kesinä. Meillä oli - kuten useilla muillakin pieni aarin kokoinen maa-alue viljeltävänä. Se sijaitsi jossain vanhan puisen asemarakennuksen tienoilla. Mahdollisesti näitä aarin viljelyksiä ulottui aina nykyisen Sellon kohdalle.

Viipurilaisina olimme olleet Talvisotaa paossa Sukevalla. Sieltä Moskovan rauhan jälkeen muuttaneet Helsinkiin Salama-yhtiön omistamaan taloon vuokralaisiksi. Se oli pieni kaksio, joka sijaitsi Messeniuksenkatu 5:ssä. Tässä n. 40 m2 asunnossa eleli enimmillään kuusi henkilöä: vaijaksi kutsumamme isoisä, täti tyttärineen, äiti ja minä sekä apulaisemme Valamon luostarisaaren (1934 - 1938) ajoilta.

Elettiin kovaa pula-aikaa. Elintarvikekorteista ei riittänyt kuponkeja - olihan syömässä kaksi lasta. Neuvokkaana ihmisenä äitini hankki jonkin ilmoituksen perusteella tuon pienen maa-alueen vuokralle. Me istutimme sinne alkukesästä pääasiassa perunaa, mutta muistan harventaneeni myös porkkanapenkkiä ja nyhtäneeni rikkaruohoja lantuntaimien sekä tillin ja persiljan vierustoilta. Keltaista kehäkukkaakin saimme koristeeksi.

Kävimme Leppävaarassa äidin kanssa säännöllisesti. Sateesta ei aina riittänyt istutuksille tarpeeksi vettä. Miten "tiluksillemme" mentiin, sitä olen miettinyt. Varmasti sinne ainakin busseja kulki, sillä niillä muistan matkustaneeni. Turun maantie Leppävaaraan tuli Strömbergin tehtaan ohitse.

Sadonkorjuun aikaan kävimme Leppävaarassa usein. Kannoimme kaksin käsin perunapusseja linja-autopysäkille ja autosta kotiin. Muistan kerran, kun äidillä oli painavat juureskassit molemmissa käsissä ja minä juoksin ilman ainuttakaan kantamustaan hänen edellään hoputtaen -"tule jo, että ehditään bussiin!". Pian kyllä häpesin, kun sillä lailla kiirehdin. Mutta äitiä asia vain huvitti.

Toinen muisto liittyy pelon tunteeseen. Olimme Leppävaarassa tienposkessa. Linja-auto oli mennyt. Liekö ollut viimeinen siltä päivältä. Oli pakko yrittää liftata. Kuin tilauksesta tuli armeijan rekkarein varustettu henkilöauto, joka viittilöityämme pysähtyi kohdallemme. Sotilaspuvussa oleva nuori kuljettaja lupasi viedä meidät mukanaan Helsinkiin. Ajatus tuntui turvalliselta! Mutta millä hurjalla vauhdilla sinne ajoimmekaan! Käänteissä olin varma, että vain auton toisen puolen pyörät olivat kiinni tiessä. Sydän hakkasi ja hikoilin koko matkan!

Aina niin rohkea ja reipas äitinikin kertoi jälkeenpäin pelänneensä. Kohtelias "solttu" vei meidät aivan kotiovelle asti. Jouduimme sentään itse raahaamaan kassit toiseen kerrokseen. Niistä Leppävaaran perunoista tehtiin myös perunajauhoja. Kuivatukset mahtuivat kaksion leveille ikkunalaudoille.

Espoo 12.11.2002
Irma Tertti os. Hiltunen

 

Tarinat ovat kansalaismuistiprojektin keräämiä.
Tutustu myös muihin projektin muisteluihin!