Olen Anneli Rendel o.s. Ruokomäki,
kuusipäisen sisarusparven vanhin, syntymävuosi
1948. Ensimmäiset 20 elinvuottani vietin Leppävaarassa.
Sen jälkeen olen seilannut Suomen ja Saksan väliä
ihmetellen Suomilomilla Leppävaaran jatkuvaa muuttumista.
Muistoissani Leppävaara kuitenkin tarkoittaa
minulle valtion ammattikoulukotia eli VAK:ta (nykyinen Arla
instituutti ) Koulu siirtyi sodan jälkeen Karjalasta
tänne Turuntien varteen. Tarkoitukseni ei ole tässä
paneutua tarkemmin koulun historiaan, vaan kertoa omista
lapsuuden ja nuoruuden tunnelmista siellä.
Vanhempani tulivat Leppävaaraan Salosta.
Isäni Ilmari Ruokomäki oli VAK:ssa metallityönopettaja.
Oppilaat olivat poikia ja tulivat eri puolelta Suomea. Koulu
kesti 2- 3 vuotta ja mahdollisuus oli valita metalli-, puutyö-
tai maatalouslinja. Koulun henkilökunta oli enimmäkseen
karjalaista, joten juhlia ja laulua kyllä riitti. Itse
koin sopivani oikein hyvin tähän kirjavaan joukkoon,
olihan meidänkin suku, ainakin omasta mielestäni,
kaukana.
Koulualue oli jakautunut kolmeen osaan:
alapiha, keskipiha ja yläpiha. Turuntien eteläpuolella
oli maatalousosasto eli alapiha. Siellä olivat navetta,
talli, sikala, kanala, kasvihuoneet ja muut maatalouteen
kuuluvat varastorakennukset sekä henkilökunnan
asuinrakennuksia. Rakennuksien ympärille levittäytyivät
koulun viljapellot. Koulu toimikin osittain omavaraistaloudessa.
Iltaisin kuuden maissa haki henkilökunta maitonsa navetalta.
Siellä navetan edustalla riitti hakijoilla aina juttua.
Maitoreissu kuuluikin lempitehtäviini.
Meidän perhe asui keskipihalla, entisessä
Mäkkylän virkatalossa, Jukolassa. Äitini,
Annette Ruokomäki, pelasti tämän “punaisen
talon” raunioista, sen palon jälkeen 90-luvulla,
muutamia kaakeliuunin palasia, jotka nyt komeilevat hänen
ikkunalaudallaan Perkkaalla. Ne todella kauniit kaakeliuunit
söivät talvella paljon puuta mutta antoivat vastineeksi
miellyttävän lämmön. Iso puuliiteri
sijaitsi myöskin keskipihalla. Puu oli aina uunivalmista
ja siitä pitivät oppilaat huolen. Kynnelle kyettyämme
jouduimme me lapsetkin hakemaan isolla kärryllä
puita. Se kärry oli tietenkin koulun verstaalla rakennettu,
kuten perheen kelkatkin.
Keskipihan verstasrakennuksen alakerrassa
oli metalliverstas joka mielestäni oli pimeä ja
konerasvoille haiseva tila. Joka tavalla pelottava ja kunnioitusta
herättävä paikka oli ahjo, jonka ääressä
näin isäni punaisenhohtavaa rautaa takomassa.
Puutyöverstas oli yläkerrassa.
Siellä tuoksui sahajauho ja kaikki oli valoisaa. Puutyönopettaja
Tauno Thurella oli vaaleat haalarit ja aina ystävällinen
ilme.
Uudessa koulurakennuksessa olivat luokat, juhlasali, toimisto
ja keittiötilat. Tärkein meille henkilökunnan
lapsille oli se luokka, jossa joka sunnuntai-ilta koulun
johtaja Antti Kekki näytti kokoillanelokuvan. Joukossa
ikimuistettavia Suomi filmejä kuten “ Sadan miekan
mies”, joka oli aina tervetullut, sillä useitakin
elokuvia näytettiin monesti uusintana. Tämä
Bio Kekki oli sen ajan luksusta, varsinkin äidilleni
joka nautti kodin rauhasta sillä aikaa kun lapsikatras
meni leffaan.
Keskipihaan kuului vielä vanhoja parakkirakennuksia,
kuten aitta- urheilu- ja asuinparakki, vanha keittiö
ja vellikello, lisäksi valkotiilinen sauna- pesularakennus
lammen rannalla. Lammesta meitä usein varoitettiin
ja välillä siihen joku putosikin, muttei kukaan
silti onneksi hukkunut.
Saunaa ajattelen lämmöllä. Oppilastyöhön
kuului sen lämmittäminen ja sitten naisten saunassa
arvioitiin löylyjen laatua ja rupattelua riitti kaikista
maailman asioista noin naisten näkökulmasta. Näiden
kertomusten kautta avautui minulle jo hyvin varhaisessa
vaiheessa koko elämän kirjo kaikkine iloineen
ja ongelmineen. Saunasta kipaisin paljain jaloin, jopa talvellakin,
urheilukentän poikki kotiin. Sillä koulun kentällä
pelasivat oppilaat ahkerasti jalka- tai pesäpalloa.
Pesulan ikkuna aina välillä särkyi ja sai
pyykkärin äkäiseksi. Kenttä oli meidän
lastenkin käytössä. Pelasimme neljää
maalia, hyppäsimme korkeutta tai roikuimme voimistelutangoissa.
Tekemistä riitti, eikä kavereista ollut pulaa.
Yläpihaa muistellessa tulee mieleen asumalähiö.
Siellä oli kaksi uutta rakennusta, Mäntylä
ja Toukola, jotka toimivat oppilas- ja henkilökunnan
asuntolana. Yläpihalla ei oikeastaan tapahtunut mitään,
siellä käytiin van kyläilemässä
kavereitten luona.
Suhteeni oppilaisiin oli murrosikään
asti hyvin vähäistä, tosin he olivat aina
läsnä, koska osa asui meidän yläkerrassa.
Välillä he olivat melko kovaäänisiäkin.
Heidän portaita alas rynnätessä kilisivät
meidän kahvikupit iloisesti aamiaispöydässä.
Jouluna joku koululle jäänyt oppilas toimi joulupukkina
ja ihmettelin pukin vuosittain vaihtuvaa murretta.
Jossakin vaiheessa huomasin yllätykseksi, mitkä
mahtavat miehiset voimavarat pyörivät päivittäin
ympärilläni. Syksyisin, uusien poikien saapuessa,
me tyttöjen kanssa seurasimme tarkkaan, jotta löytyisikö
joukosta joku meillekin sopiva. Omakohtaisesti koin kaksi
sydäntä raastavaa rakastumista. Hyvin nopeasti
kuitenkin koulun nuoret miehet olivat mielestäni liian
nuoria ja kotikin alkoi tuntua ahtaalta, niinpä lähdin
maailmalle etsimään omaa paikkaani. Sillä
reissulla taidan olla vieläkin.
Näin jälkeenpäin ajatellen oli VAK lapselle
ja nuorelle siihen aikaan turvallinen ja virikkeitä
täynnä oleva asuinalue, ehkä vähän
sisäänpäin lämpiävä josta
oli merkkinä lammen edessä oleva kyltti, jossa
kiellettiin asiattomien luvaton liikkuminen alueella. Onneksi
oman koulunkäyntini kautta opin tuntemaan muitakin
leppävaaralaisia.
Leppävaara 24.3.2003
Anneli Rendel
Tulostukseen
suosittelemme DOC-versiota (30,5 KB)
24.03.2003 - Leppävaaran kansalaismuistiprojekti / Anneli
Rendel 
