Juho Ikonen
Moni hieman iäkkäämpi leppävaaralainen
muistaa vielä pari sataa metriä nykyiseltä
Veräjäpellon koululta Lintuvaaraan päin tien
vasemmalla puolella pienehkön mökin, jonka puutarhassa
istui kesät talvet kirjaa lukeva nainen. Tämä
oli taidemaalari, kuvanveistäjä, kelloseppä,
keksijä ym. Juho Ikosen tekemä patsas.
Juho Ikonen oli persoonallisuus jo Uudellakirkolla
asuessaan. Hän oli syntynyt varakkaan kauppiasper-heen
lapsena vuonna 1889. Jo nuorella iällä hän
osoitti kekseliäisyyttä ja näppäryyttä
ja omasi myös tai-teellisia taipumuksia. Niinpä
hän pääsi opiskelemaan Viipurin Taiteenystävien
piirustuskouluun vuosina 1909–11. Hän jatkoi
opintojaan Helsingin Ateneumissa 1911–13.
Juho Ikonen toimi maisema- ja muotokuvamaalarina.
Hänen töitään oli ensi kertaa näyttelyssä
vuonna 1913. Hän harrasti myös kuvanveistoa. Eräs
Uudenkirkon nähtävyyksiä oli hänen betonista
muovaile-mansa, puutarhassa istuva ja kirjaa lukeva nainen.
Hän oli maalannut tälle vaatteet päälle
ja ohikulkijat luulivat tätä eläväksi.
Jotkut paikkakuntaa tuntemattomat saattoivat huudella hänelle
tietä kysyen.
Näppäränä käsistään
Ikonen oli korjannut viallisen herätyskellon. Kun ihmiset
kuulivat tästä, he toivat hänelle kellojaan
korjattavaksi. Vähitellen häntä pyydettiin
korjaamaan myös taskukelloja. Saadessaan ne käymään,
hän perusti vuonna 1920 kellosepänliikkeen kotipitäjäänsä.
Enää ei tarvinnut lähteä viallisen kellon
kanssa Viipuriin.
Ehkä vielä kannattaa mainita yksi
hänen töistään. Sisarensa kolmelle tyttärelle
hän rakensi leikkimökin, mutta ei tietenkään
mitään tavallista. Se oli muodoltaan kreikkalainen
Parthenon-temppeli pylväineen kaikkineen ja valkoiseksi
maalattu.
Juho Ikosen ja isäni siskon Alina Kolin
tytär Armi Nuutero, joka syntyi 1916, kertoi varsin
elävästi enon-sa Uudenkirkolla asumisen vaiheista
seuraavaa: ”Juho-eno oli sukumme ehkä kaikkein
kiinnostavin per-soonallisuus. Paitsi että hän
oli taiteilija, hän osasi ranskaa, saksaa ja venäjää.
Hän oli myös hyvin musi-kaalinen ja soitti monia
instrumentteja, ei tosin haitaria eikä torvea. Ne ikään
kuin eivät olisi sopineet hänelle. Hän oli
tehnyt komean harpun, jonka koristeena oli Zina-tädin
takorautainen figuuri. Se oli kul-lanvärinen niin kuin
koko soitinkin. Äidillemme Juho-eno teki kanteleen.
Se olikin hänelle mieluinen lahja ja sillä hän
mieluiten säesti kotona viettäessämme yhteisiä
lauluiltoja.
Juho-eno ei pitänyt suomalaisista naisista.
Hän sanoi, että he olivat huonosti pukeutuneita,
yksitoikkoisia ja vaisuja. Naisen täytyy toki olla
edes hiukan turhamainen ja koketti. Hän heilastelikin
juuri tällaisen nai-sen kanssa. – Kaikenlaisia
koirankujeita Juho usein keksikin. Hän oli hyvä
näyttelijä ja osasi maskeerata ja pukea itsensä
niin, ettei kukaan tuntenut häntä. Siihen aikaan
kesäisin Kannaksen taatsojen (=huviloiden) herrasväet
toivat mukanaan myöskin omat palvelustyttönsä.
Kylän pojat olivat ihan villinä näihin venakoihin.
Juho-eno maskeerasi itsensä kauniiksi venakoksi. Se
olikin helppoa, olihan hän hiukan pienikokoinen ja
osasi puhua täydellisesti venäjää. Useana
iltana hän sitten viettelikin kylän poikia, jotka
eivät osanneet epäillä mitään jekkua.
Myöhemmin Juho naureskeli, että oli pakko lopettaa
poikien paka-tessa liian tuttavallisesti kopeloimaan.
Kerran hän esiintyi italialaisena posetiivarina
ja keräsi lantteja. Nuorempana Juho oli kaupassa ja
eräs asiakas pyysi mustan lankarullan. Hän ojensi
valkoista lankaa väittäen sitä mustaksi.
Olihan sen rulla to-della musta.
Juho ja hänen vaimonsa olivat kumpikin
hyvin kiinnostavia ja erikoisia ihmisiä. He herättivät
kylällä kul-kiessaan tavallisen maalaisväestön
keskuudessa tiettyä kiinnostusta. Juho käytti
polvihousuja, sellaisia kuin Ranskan aurinkokuninkaan aikoina
käytettiin, naisten sukkia ja kenkiä sekä
lisäksi joskus le-veälieristä mustaa huopahattua,
joka oli niihin aikoihin yleensä taiteilijoiden asuun
kuuluva. Lisäksi hä-nellä oli hieno kävelykeppi.
Zinalla oli aina hyvin kauniita leninkejä, vyötäisille
ulottuva helminauha, paljon sormuksia, rannerenkaita ja
korvarenkaat. Tavallisesti hänellä oli myöskin
päivävarjo ja pieni hel-mikoristeinen laukku.”
Leppävaarassa Juho Ikonen asui aluksi
vuokralla erään omakotitalon yläkerrassa.
Jatkosodan aikana, kun toisia uusikirkkolaisia muutti takaisin
entisille paikoille, Ikonenkin tilasi puutalotehtaalta pienen
mökin, jonka hän aikoi pystyttää entiselle
kotitontilleen Pitkäjärven rannalle kesämökiksi.
Se jäi kuitenkin vain ajatukseksi kun vihollisen suurhyökkäys
hääti takaisinpalanneetkin taas evakoiksi. Tehdas
patisti häntä kuitenkin lunastamaan tilaamansa
talon. Hän sai ostetuksi Leppävaarasta silloisesta
Valheimin mäeksi kutsutulta alueelta, parisataametriä
koululta pohjoiseen, tontin, johon mökki pystytettiin.
Siinä hän asui 40-luvulta 70-luvulle asti ja tuli
varsinaisesti leppävaaralaisille tutuksi. Tontille
hän myös muotoili vas-taavanlaisen istuvan ja
lukevan naisen kuin hän oli Uudellekirkollekin tehnyt,
tosin modernimmin puettu-na.
Leppävaaran aikana hän teki myös
kellokeksinnön: liipotinjousi korvattiin kahdella magneetilla,
jolloin kellosta hänen mukaansa voitiin poistaa 34
osaa. Tästä keksinnöstään hän
sai kultamitalin Pariisin kek-sintöjen näyttelyssä
syksyllä 1953.
Vierailin verrattain usein setäni ja
tätini kodissa. Usein vierailut pyrkivät venymään
pitkälle aamuyöhön. Setä oli tottunut
nukkumaan aamulla pitkään ja vastaavasti valvomaan
aamupuolelle yötä. Hänen mieles-tään
iltayö ja aamutunnit olivat parasta työaikaa.
Jos heille erehtyi menemään aamulla, saattoi Zina-täti
tulla avaamaan oven ja sanomaan huonolla suomenkielellä:
”Juska nukkuu, tulkaa myöhemmin”.
Keskenään he puhuivat venäjää.
Sedällä riitti ideoita, joista hän mielellään
kertoi. Hän harrasti myös mu-siikkia ja rakensi
kehittelemiään soittimia. Niissä soivina
osina olivat metallikiskoon pystyyn pannut eri-laiset teräslankapuikot,
joista väreillessään tuli erikorkuisia säveliä.
Metallikiskon alla oli ontto laatikko kaikupohjana. Tämän
idean hän oli soveltanut myös pianon tapaiseen
soittimeen, jonka hän oli itse ra-kentanut. Hän
soitti myös pianoa korvakuulolta ja oli kehittänyt
oman nuottikirjoitusmenetelmän, jossa viivasto muodostui
ohuemmista ja paksummista viivoista pianokoskettimien mukaan.
Siitä varmaan aloittelevan pianonsoittajan olisi helpompi
lukea nuotteja kuin normaalilta viivastolta.
Juho Ikosen vaimo Zinaida oli sveitsiläistä
sukua, joka oli kotiutunut Pietariin ja kasvoi Jusupoffin
palat-sissa. Koska vanhemmat olivat varakkaita, hän
sai sen ajan hienostotyttökasvatuksen: kielten, soiton
yms. opetusta, mutta ei lainkaan taloustöitä:
nehän kuuluivat piioille. Siksi Juho-setä sai
hoitaa kodin talousas-kareet jopa niin, että Zina saattoi
tulla sedän luo leipä ja veitsi mukanaan ja sanoa:
”Juska, hjelb!”
Alkuvuosina Zina ei osannut lainkaan suomea
ja oppi sitä varsin hitaasti, koska heillä oli
kotikielenään venäjä. 40 vuoden Suomessa
asumisen aikana hän oppi kieltä varsin hitaasti,
mutta asuihan Leppävaaras-sa silloin venäjää
puhuvia, joitten kanssa hän saattoi seurustella. Usein
Zina poikkesi Helsingissä käydes-sään
meillä ja silloin isäni kanssa puhuivat venäjää.
Isänikin osasi sitä erinomaisesti. Zinaida-vaimo
kuoli syksyllä 1957 ja haudattiin Espoon hautausmaahan.
Eräs Juho Ikosen erikoisuuksia oli
pukeutuminen. Hänen tukkansa oli melko pitkä ja
hän kähersi sitä piippaussaksilla. Se teki
hänet hieman naismaiseksi. Hän oli aika pienikokoinen
ja ehkä siksi käytti nais-ten korkokenkiä
ja muutenkin hän tuntui pitävän pukeutumista
osaksi naisten asusteisiin. Hän ei kuiten-kaan muuten
vaikuttanut mitenkään naismaiselta. Poikana ja
nuorena hän usein pilaisi muiden ihmisten kustannuksella
ja sai jotkut jopa karttamaan kaupassaan asiointia. Kerrankin
hän levitti tietoa, että Riivi-linnan aholle laskeutuisi
määrätunnilla ilmapallo, ja sai varsin monet
menemään ihmettä katsomaan, sen aikainen
aprillipila.
Vuosia vaimon kuoleman jälkeen hän
vielä avioitui uudestaan, tällä kertaa suomalaisen
ja paljon nuo-remman naisen Sinikka Huikurin kanssa, ja
sai siten vanhoille päivilleen hoitajan, joka teki
myös talous-töitä ja osasi ruuanlaiton.
Mökki oli varsin vaatimaton –
ei ollut mitään nykyajan mukavuuksia, kaivostakin
ajoittain vesi loppui ja Juho yritti jopa kerätä
sadevettä talouskäyttöön. Mutta hän
oli pienestä pitäen tottunut entisajan elämänta-paan
ja hänen ajatuksensa kulkivat aivan muualla kuin elintason
tavoittelussa. Ehkä hän koki onnen sel-laisessa
elämäntavassa. Minulle hän jätti mukavat
muistot älykkäästä, seurustelukykyisestä,
sanavalmiis-ta, originellista ihmisestä.
Vanhuus toi hänellekin dementian, ja
kun viimeisen kerran kävin hänen luonaan, tuli
sellainen vaikutel-ma, ettei hän minua enää
tuntenut. Viimeisiksi elinpäivikseen hänet siirrettiin
Aurora-kotiin, jossa hän kuoli vuonna 1974. Hänetkin
on haudattu Espoon hautausmaahan.
Seppo Ikonen
Juho Ikosen veljen poika
Kuvia
Kuva 1
Kuva 2
Kuva 3
Tulostukseen
suosittelemme DOC-versiota (35 KB)
14.12.2003 - Leppävaaran kansalaismuistiprojekti / Seppo
Ikonen 
