Suuri osa Lintuvaarasta on
rakennettu alun perin Bergansin (R n:o 1) perintötilaan
kuuluneille maille. Ensimmäiset 70 "huvilapalstaa"
muodostettiin nykyisen Lintuvaarantien eteläosan molemmille
puolille
vuonna 1907.
Seuraavana vuonna 1908 lohkottiin edellisestä palstoitusalueesta
pohjoiseen muutamia suurehkoja maa-alueita edelleen "huvilapalstoiksi"
jalostettavaksi. Samalla varattiin jo alueita teiden rakentamiseen.
Tiloista pohjoisin nimettiin Jääskeläksi
ja se sai rekisterinumeron 1:73. Suunnilleen Jääskelän
aluetta on myöhemmin kutsuttu "Perä-Harakaksi".
Pohjois-eteläsuunnassa tilan maata riitti nykyiseltä
Punarinnantieltä lähes Pohjoisen Lintuvaarantien
pohjoispäähän. Kerrotaan tilan nimen ja sitä
kautta Jääskeläntien nimen juontuneen työläiskirjailija
Kaapro Jääskeläisestä (August Bernhard
Mäkelä) siten, että Jääskeläinen
olisi nykyisen Jääskeläntien pohjoispuolella
olleilla suoalueilla kokeillut (huonolla menestyksellä)
karpalon viljelyä. Asian voisi selittää se,
että maan omistaja Haataja ja Jääskeläinen
olisivat olleet tuttavia tai peräti sukua. Joku voisi
asian tutkia ellei jossakin ole sitä jo dokumentoitu
muistiin. Totta vai tarua?
Halpoja tontteja tavoittelivat
lähinnä vähäväkiset työläiset
mutta joukkoon mahtui myös ammatinharjoittajia ja pikkuvirkamiehiä
sekä liikemiehiäkin. Poliittinen jakauma oli runsaasti
vasemmistovoittoinen.
Työväenpuolueiden keskinäinen kilvoittelu
oli pitkään leimallista toimintaa.
"Huvilapalstan" nimi ei ollut sekään
aivan tuulesta temmattu. Eräät helsinkiläiset
pikkuvarakkaat henkilöt tai perheet hankkivat Lintuvaaran
alueelta tontin kesähuvilaa ja samalla puutarhapalstaa
varten. Kevytrakenteiset mökit on jo lähes kaikki
purettu ja tontit otettu ympärivuotiseen käyttöön.
Kysynnän mukaan alueita
palstoitettiin nykyisestä Vallikalliosta pohjoista
kohti niin, että 1920-luvulle tultaessa oli kiinnostusta
jo Jääskelän alueeseenkin, mistä ainoaan
sen aikaiseen liikennevälineeseen,
rautatielle, oli matkaa reilusti yli kahden kilometrin.
Maan omistaja V Haataja laaditti palstoitussuunnitelman,
jonka mukaiset 131 palstaa maarekisterin mukaan muodostettiin
"lohkotiloiksi" 24. 10. 1923. Tilat saivat nimen
kantatilan nimen ja juoksevan numeron mukaan. Niinpä
nyt puheena oleva tila sai nimekseen Jääskelä
109 ja rekisterinumerokseen 1:347. Se oli kulmatontti kuvitteellisten
teiden risteyksessä. Tiet rakentuivat vasta myöhemmin
ja nimet niille saatiin vielä myöhemmin. Alueen
halkova pääväylä ristittiin n. 1930-
luvun lopulla Valtatieksi ja sitä risteävä
"tonttikatu" Käentieksi. Valtatiehän
on tätä kirjoitettaessa Pohjoinen Lintuvaarantie
ja Käentie on Sinirinnantie.
Vuonna 1922 muutti Kotkasta
Helsinkiin metallimies Gideon Brynolf (Bryno) Rönnholm.
Hän lienee silloin päässyt työhön
VR:n Pasilan konepajalle, missä toimi viilarina ja
kattilaseppänä kuolemaansa asti vuonna 1943.
Turusta muutti Helsinkiin vuonna 1914 tehdastyöläinen
Selma Maria Eloranta. Hän työskenteli ainakin
tupakkatehtaassa ja kutojana.
"Nuoret" tapasivat ehkä työväen
riennoissa sillä kumpikin oli aatteesta innostunut.
Kovin nuoria he eivät kyllä olleet. Kun heidät
vuonna 1924 vihittiin, oli Bryno 36 ja Selma 37 vuotta.
Avioliitto jäi lapsettomaksi.
Tuon ajan palkoilla tuskin
kummallakaan oli mainittavia säästöjä,
mutta ehkä kohtalaisen pitkä työrupeama oli
auttanut jonkinlaiseen taloudellisen tilan vakiintumiseen.
Joka tapauksessa heilläkin eli rinnassa
perisuomalainen kaipuu oman tontin ja oman kodin, vaikka
pienenkin, omistajiksi. Mistä lienee Bryno tullut tietämään
Haatajan palstoitussuunnitelmasta Leppävaaran pohjoisessa
perukassa, ja siitä, että palstan voisi nimiinsä
saada varsin kohtuullisella käsirahalla. Joka tapauksessa
24. 8. 1923 solmittiin oheisen kopion mukainen esisopimus
palstan n:o 109 kaupasta. Tuleva naapuri G W Nikulainen
toimi varmistajana, mahdettiinko hänelle laatia vastaava
sopimus samalla kerralla.
Lopullinen kauppakirja tehtiin 28. 5. 1924 oheisessa kopiossa
näkyvien tärkeimpien ehtojen mukaisena. Kauppasummasta
vain kymmenes osa maksettiin sopimuksen teon yhteydessä
ja loput jäivät velaksi 20
vuoden maksuajalla ja 7 %:n korolla. Kun vielä talon
rakentamiseen tarvittiin runsaasti lisää lainaa,
oli sitä kahdella työläisellä niin paljon,
että seuraavan maksuerän kokoon raapiminen oli
päällimmäisenä ajatuksena
niin yöllä kuin päivällä. 1940-luvulla
sotien aiheuttama inflaatio toi kuitenkin helpotusta lainojen
loppuerien maksuun. Selma kertoikin panneensa kädet
"kyynärpäitä myöten" ristiin
kun hän suunnilleen vuosi Brynon kuoleman jälkeen
kävi viimeiset velat hoitamassa.
Eräs pieni mutta tärkeä
seikka kannattaa huomata. Myös Selma oli halunnut itsensä
kauppakirjaan ostajaksi, mikä ei ollut yleistä
tuohon aikaan. Kiinteistökaupatkin tehtiin yleensä
vain miehen nimissä.
Sitten omistajille tulikin
kova halu päästä tontilleen asumaan ja tietysti
päästä siten säästämään
asumiskuluissaan. Naapurin rajan tuntumaan kyhättiin
ensin tilapäinen asumus, vaja, jota myöhemmin
hieman jatkettiin ja käytettiin ulkorakennuksena. Lämmittimenä
ja lietenä toimi kamiina, mutta talvipäivinä
ja öinä pakkanen varmasti asukkaita hätyytti.
Kyllähän nuori rakkauskin silloin lämmitti
kun oltiin päästy omalle tontille oman katon alle.
Kerran asumus oli vähällä tuhoutua kun tuli
oli päässyt irti. 1980- luvulla, vajaa purettaessa,
nähtiin kuinka pahoin tuli oli jo päässyt
rakenteisiin. Bryno oli hiiltyneet, mutta vielä kestävät,
koolingit ja laudat verhonnut
uudella materiaalilla. Epäilemättä oli tuli
päässyt irti kamiinan liiasta lämmittämisestä
tai savutorven huonosta eristämisestä.
Selman mielessä oli vajassa asumisen ajalta nostalgisena
muistona säilynyt siellä usein syöty ruokalaji.
Sen muodosti keitetyt perunat ja märkään
sanomalehteen käärittynä kamiinan pesässä
hiilloksella haudutettu silli. Vajassa asuminen varmaankin
alkoi jo tilan ostovuonna 1924 ja jatkui useita vuosia.
Turha byrokratia ei silloin
rakentamista haitannut. Talon sai tontille sijoittaa mieleiseensä
paikkaan ja tehdä siitä sellaisen kuin halusi
ja mihin voimavarat riittivät. Silloin ei ollut pelkoa,
että kukaan syyllistyisi liian suureen tai mauttomaan
rakentamiseen. Sellaiseen ei ollut tarvetta eikä taloudellisia
mahdollisuuksiakaan.
Ensimmäinen vuosi varmaankin
kului tonttia raivatessa ja parhaiten soveltuvien puiden
veistämisessä hirsiksi. Talon paikkaa arvioitaessa
päädyttiin sen sijoittamiseen kalliolle, jota
tontilla oli paikoin näkyvissäkin.
Yhtään rakennuspiirustusta
ei päärakennuksesta ole säilynyt. Lieneekö
niitä ollutkaan muualla kuin Brynon päässä.
Varmasti kuitenkin niitä paljon puhuttuja tupakka-askin
kanteen tehtyjä luonnoksia on täytynyt olla, mutta
ne ovat hävinneet. Bryno oli metallimiehenä hyvin
perillä koneenpiirustusten periaatteista, joten hän
kyllä pystyi torpastaan itselleen tekemään
suunnitelman.
Päärakennuksen rakennustyöt
veivät runsaasti aikaa, sillä vieraan työvoiman
käyttämiseen ei ollut varaa. Ensimmäinen
vuosi meni varmasti rakennusmateriaalien hankinnassa ja
ehkä myös irtomaan poistamisessa
tulevan rakennuksen kohdalta. Rakennusaineista tärkeimpiä
olivat hirret, sillä talo oli päätetty niistä
rakentaa. Jostakin Bryno oli hankkinut purettavan rakennuksen
hirret ja niinpä puoli taloa rakennettiin jo aiemmin
käytetyistä hirsistä. Vaikea on nyt kuvitella
miten hankalaa oli kaikkien tarpeiden rahtaaminen tontille.
Tien kohdalla ei ollut vielä kuin kapea aukko metsässä
ja siinä hevosen kärrynpyörien jäljet
kesäaikaan.
Raskaammat kuljetukset sujuivatkin paremmin talvikelillä
reellä. Oman lukunsa muodostivat "työsuhdelautojen"
rahtaamiset Pasilan konepajalta. Sieltä Bryno sai hyviä
mutta valitettavan lyhyitä pakkauslautoja, joita oli
purettu eri puolilta maailmaa konepajalle tulleista jykevistä
koneen osien
pakkauksista. Hyvin ovat nekin laudat palvelleet ja säilyttäneet
vanhat merimatkojen osoitetekstinsä.
Esimerkiksi COPENHAGEN VIA
STETTIN. Käytettyinä hankittiin monia muitakin
tarpeita, esimerkiksi kaakeliuuni, ovia, ikkunoita ja tiiliä.
Rakennuksen teki lähes
kokonaan Bryno itse Selman avustuksella. Hän oli hyvä
metalliammattilainen eivätkä puutyötkään
tuottaneet mitään vaikeuksia. Talo tehtiin ensin
"pilarien" päälle ja vasta myöhemmin
valettiin yhtenäinen kivijalka betonista.
Kallion ja lattian väliin jäi niin paljon tilaa,
että sinne saattoi savupiipun ja tulisijojen perustan
alle rakentaa "perunakellarin". Se oli kovasti
tarpeen aikana, jolloin koneellisia kylmälaitteita
ei vielä tunnettu ja paljon sitä
on käytetty vieläkin.
Pienenä erikoisuutena ja kyseisenä aikana hienostelunakin
saattoi pitää sitä, että sähköasennukset
torppaan tehtiin uppoasennuksena. Taisi Bryno sillä
tavoin vähän "snobbailla" puusepäntaidoillaan
ja ehkä hieman
sähkömiehenäkin.
Talon valmistumisvuotta ei
ole tiedossa, mutta lienee se ollut likimain 1929. Alussa
talo oli hirsipintainen. Ponttilautaisen verhouksen se sai
muutamaa vuotta myöhemmin. Ensimmäinen hirsipintaan
tehty ja myös
ensimmäinen vuorilaudoitukseen tehty maalaus olivat
punaiset mutta myöhemmät maalaukset ovat olleet
vaaleita sävyjä.
Kunnollisten asumisolosuhteiden
saavuttamiseksi oli tontille tehtävä kaivo. Se
tehtiin kallioon louhimalla, mikä olikin ainoa louhintatyö
tontilla. Kaivo oli alussa varmasti aivan hyvä kun
siinä oli pintavedet poissa pitävä betoninen
"tuutti" maan pinnan yläpuolelle. Myöhemmin
pakkanen ja routa rikkoivat betonia ja irrottivat sen kalliosta.
Pintavesi pääsi kaivoon ja se pilaantui.
Asutuksen tihentymisen myötä
pintavedet pilaantuivat pahasti kun alueella ei ollut vesihuoltoa
järjestetty eikä liioin jätteiden kuljetusta.
Vesi- ja viemäriverkosto tienoolle rakennettiin noin
1960-luvulla mutta näitä "ylellisyyksiä"
ei Selman mökkiin ole liitetty.
Rakentamisen tultua loppuun
tehdyksi iski Brynoon moottoripyöräkuume, ja kuten
tiedämme, se voi olla peräänantamaton vaiva.
Niinpä Brynokin hanki pyörän, sivuvaunullisen
amerikkalaisen POPEn, vuosimallia 1918. Siinä oli kohtalaisen
iso moottori eikä äänen vaimennuksesta tietoakaan.
Niinpä kerrotaan Brynon huolehtineen töihin lähtiessään
koko kylän väen herättämisestä.
Selman harmiksi pyörää piti jatkuvasti "huoltaa"
ja jokaisena vapaapäivänä sen öljyiset
osat olivat purettuina parhaalla kulkureitillä.
Toinen Brynon harrastus oli
metsästys. Ainakin hänellä oli hyvät
metsästysvälineet: Haulikko, patruunoiden latausvälineet
ja koirakin.
Selma ei harrastuksesta pitänyt siksi, että hän
joutui pelkäämään Brynoa ja haulikkoa.
Kun nimittäin Bryno otti viinaa, hän tuli aina
pahalle tuulelle ja läheisin ihminen, Selma, joutui
kiukun kohteeksi. Kun Bryno tarttui haulikkoon, oli Selman
monesti juostava karkuun naapuriin. Bryno sitten
ammuskeli ympäriinsä, kuitenkin vain ilmaan. Lähistöllä
asunut entinen poliisi oli ainoa, joka silloin uskalsi Brynoa
lähestyä, ja hänelle Bryno myös pyssynsä
antoi.
Kun asuminen alkoi olla raiteillaan
pääsi Selma vähitellen mieliharrastukseensa,
puutarhan rakentamiseen ja kukkien kasvattamiseen. Suurin
ongelma oli varmasti ruokamullan saaminen karulle tontille.
Ehkä sitä jostain tuotiinkin mutta pääasiassa
tontin multa on kompostoimalla ja muilla luonnon menetelmillä
hankittua. Selmassa oli hieman liikenaisen vikaa ja hän
koetti tontin antimia hyödyntää vaikean taloudellisen
tilanteen helpottamiseksi. Se tapahtui viemällä
tontin kukkia kimppuina Helsingin kauppatorille ja myymällä
ne siellä.
Hänen "erikoisartikkelinsa" olivat joriinin
juurakot, joita hän tiettyyn aikaan vuodesta vei torille
isoja määriä. Eräs liiketoimen yritys
oli myös pienen kanalan pitäminen tontilla. Sitä
kesti ehkä vuoden tai pari, mutta sitten kanat päätyivät
pataan. Eräs seuraamus kanalasta saattaa olla ilmiö,
että eräällä paikalla tontilla muutamat
kasvilajit kasvavat valtavasti. Typpeä on nähtävästi
paljon, jopa liikaakin.
Pieni bisnes oli vielä käsikärryjen lainaaminen.
Niitä taisi parhaimmillaan olla jopa kahdetkin, Brynon
tekemiä varmaankin. Joku naapuri on kertonut käyttökorvauksen
määränkin. Ehkä se oli 25 penniä.
Pienimuotoinen liiketoiminta
oli muuten Leppävaarassa sangen yleistä varhaisempina
aikoina ja ainakin vielä 1950-luvulla. Kenellä
oli jotakin sellaista, mitä toisilla ei ollut, antoi
sen tarvittaessa toiselle käyttöön pienestä
korvauksesta. Tärkein näistä hyödykkeistä
oli tietenkin sauna. Aika harvalla oli muiden tarpeiden
ohella ollut varaa rakentaa tontilleen sauna. Niinpä
saunattomat kävivät pientä korvausta vastaan
saunomassa saunan omistajien luona. Yleisiksi saunoiksi
näitä ei tiettävästi kutsuttu, vaikka
joku saattoi alalla toimia lähes puoliammattimaisesti.
Myös suuremman pyykin pesemiseen tarvittiin saunan
omistajilta tiloja "vuokralle". Muutamilla oli
pienenä rahanlähteenä mankeli. Ne olivat
yleensä rekimankeleita. Olipa eräässä
talossa sähköistetty rekimankeli, jollaisia varmasti
ei ollut montaa Suomessa.
Ehkä myös kaivovedellä saatettiin rahastaa.
Etenkään hyviä kaivoja ei ollut monella tontilla,
eikä kaikilla ollenkaan. Kaivon haltija saattoi hyvin
pyytää pienen korvauksen kaivovetensä käyttäjältä.
Saunan puute oli myös Brynon ja Selman
ongelma. Jossakin
naapurissa oli käytävä saunapäivänä
kylpemässä. Oman saunan
hankkiminen kangasteli mielessä ja rakennuslupaa haettiin
vuonna
1939, ja se saatiinkin. Tunnetusta syystä kaikenlainen
siviilirakentaminen kuitenkin kävi monen vuoden ajaksi
mahdottomaksi. Sodan päätyttyä päätti
Selma (Bryno oli kuollut 1943) toteuttaa saunan rakentamisen
vuonna 1945. Ankaran tarvikepulan vallitessa ja monen muun
vaikeuden jälkeen sauna lopulta valmistuikin.
Ainakin osittain oli tämänkin saunan rakentamisen
pontimena liiketaloudellinen ajattelu. Piti päästä
saunankäytössä pois maksumiehen osasta ja
vastaavasti tulla saamamiehen rooliin. Mahtoikohan liiketoimi
olla kannattava?
Selmankin kuolemasta on jo runsaasti vuosia,
mutta vielä hänet muutama naapuri muistaa. Brynoa
ei enää taida muistaa kukaan. Mutta heidän
työllä ja vaivalla aikaan saamansa rakennus aina
vaan pysyy. Mutta
kuinka kauan ja millä tavalla? Nykyaikaista perheasuntoa
siitä ei saa ilman isoa remonttia ja kohtalaisen isoa
laajennusta. Pelkästään taloudellisesti ajatellen
taloa tuskin kannattaisi säästää, mutta
kuuluuhan elämään muutakin kuin talous. Kylän
ilmeeseen jo yli 70 vuotta kuulunut elementti ei saisi hävitä.
Sitä mieltä on ollut moni ulkopuolinenkin ohi
kulkija.
Tulostukseen
suosittelemme PDF-versiota (585 KB)
21.01.2003 - Leppävaaran kansalaismuistiprojekti / Juhani
Kinnunen 
