Mäkihyppyä
Lepuskin metsissä
Hyppyrimäkeä
ei 50- ja 60-luvuilla lähdetty kaukaa etsimään.
Sopivilta näyttäviin luonnonmäkiin raivattiin
sen verran väylää, että mäki saatiin
näyttämään oikealta. Lepuskista etsittiin
sopivia rinteitä "sillä silmällä"
kaikista alueen metsistä. Eikä yleensä kestänyt
kauaakaan, kun sopivaksi katsotussa mäessä jo hypättiin.
Etsinnät jatkuivat aina siihen asti, kun alueelle saatiin
oikeat hyppyrimäet eli Monikon mäet.
Parhaat
rinteet olivat varmaan alun perinkin Monikon mäen alueella.
Suosituksi tuli rinne vinosti Monikkoa vastapäätä,
mutta nykyisen Lintukorven puolella. Mäkeä kutsuttiin
Mäntymäeksi tai "Mäntsikäksi".
Alueella kasvoi valtavia kuusia, eikä niitä koskaan
kaadettu mäen tieltä. Jotenkin vain sieltä puiden
välistä löytyi muutaman metrin levyinen paljas
rinne, kuin luonnon rakentama hyppyrimäki.
Mäntsikälle
ei tarvinnut yleensä rakentaa kuin matala, korkeintaan
puolen metrin korkuinen hyppyripöytä, niin hypyt kantoivat
jopa parikymmentä metriä. Alastulorinnettä jatkui
hypyn jälkeen vielä melko pitkälle. Lopuksi oli
puikkelehdittava kovassa vauhdissa sankassa kuusikossa. Usein
hämärässä löysikin itsensä suksiin
ja risuihin sotkeutuneena läheltä isoa ojaa, joka
lienee Monikonpuro. Rinnettä voi pitää jopa vaarallisena,
mutta onneksi pahoilta loukkaantumisilta vältyttiin.
Suksen
katkeaminen oli tavallista. Koska uusia suksia ei noin vain
ollut tapana mennä ostamaan, korjattiin sukset tavallisesti
pellin palalla ja pienillä nauloilla. Mäkisukset olivat
ne samat, jolla hiihdettiin esimerkiksi koulun hiihtokilpailuissa.
Oli järvisiä ja lampisia, joita kutsuttiin myös
"Lampisen lamelleiksi" tai "Lampisen limalaudoiksi".
Karhut olivat melko suosittuja mäessä, koska ne olivat
usein melko leveät ja kokopuuta.
Siteinä
rotanloukku oli tavallisin. Y-sidettä käytettiin myös.
Se oli tavallisen "rottiksen" kaltainen, mutta ehkä
vähän sirompi. Voittoside oli selvästi "out",
sillä se kuului helppoudessaan vain pikkulapsille. Monon
taakse kiertävä retkiside oli melko harvinainen, mutta
niitäkin näki joskus. Sellaisilla ei kuitenkaan ollut
asiaa hiihtokilpailuun.
Voiteluongelmia
ei juurikaan ollut. Mäkeen ei menty, jos oli suojakeli.
Luistoa saatettiin lisätä joskus kynttilällä
tai parafiinin palalla.
Koska
monikaan ei ollut nähnyt isoja hyppyrimäkiä kuin
kuvissa, saattoi mielikuvitus auttaa useankin mäen rakentamisessa
hyvinkin paljon. Joskus alamäki puuttui lähes kokonaan.
Toisinaan se oli aivan liian jyrkkä, jolloin notkoon hyppääminen
oli suuri riski.
Tavallisesti
tyydyttiin luonnonmäkiin, mutta useinkin innostuttiin rakentamaan
joko ylä- tai alamäkeen telineitä. Näin
tapahtui varsinkin silloin, jos oikea rakennelma oli nähty
luonnossa. Vanhan Turuntien varressa, jossain Rastaalan kohdalla
oli hieno rakennelma. Lauttasaaressa ja Herttoniemessä
oli upeat puumäet.
Leppävaaraankin
kyhättiin monenlaisia rakennelmia. Vanha bunkkerinmäki
eli "rintsu" Kutsuntatien kohdalla oli monen pikkupojan
harjoittelumäki. Sinne rakennettiin Invalidintien puoleiselle
rinteelle pieni mäki, joka oli hyvin suosittu. Paikka oli
varjoinen, joten sitä voitiin pitää yllä
pitkälle kevääseen. Huonona puolena oli laskeutuminen
tielle.
Aseveljentien
päässä oli hiekkakuoppa, joka tarjosi hyvän
valmiin alastulorinteen. Siihen tehtiin kerran kevättalvella
hieno ylärinne puutavarasta, jota raahattiin kilometrien
päästä. Huonona puolena oli aurinkoinen rinne.
Alastulorinne oli jo täysin sulanut, kun ylämäki
saatiin valmiiksi. Seuraavana talvena ei enää tultu
siihen mäkeen.
Hyviä
hyppyrimäkiä oli myös Leppävaaran kansakoulun
ja nykyisen kirkon välisessä hiekkakuopassa sekä
nykyisen kauppaopiston ja Gallerian välisessä mäessä
kuten myös Vallikalliossa lähellä nykyistä
Shelliä. Ainahan löytyi myös "putlareita"
uhkarohkeille. Niissä ei ollut juuri ylä- eikä
alamäkeä, ainoastaan usean metrin jyrkänne, josta
pudottauduttiin suksilla alas.
Muita
suosittuja mäkiä olivat Musta kotka eli "Mustis",
joka sijaitsi Nostoväentien ja Kirkkalantien yhtymäkohdan
ja Uusmäen välimaastossa sekä Mäkkylä
kallioiden alue. Myös peltosaareke nykyisen urheilupuiston
alueella, lähellä koirarataa, oli houkutteleva mäenlaskupaikka.
Paikkaa kutsuttiin "Gruuvaksi". Ties mistä tuo
nimi oli peräisin, salaperäinen seikkailusaareke se
joka tapauksessa oli. Kerran iltahämärissä poikajoukon
siellä käydessä, maakuopassa oli kuollut lehmä.
Sen koommin sieltä ei etsitty hyppyrimäen paikkaa.
Monikon
hyppyrimäen valmistuttua mäenlaskutoiminta sai järjestäytyneitä
muotoja. Oli kasvanut uusi poikajoukko, joka oli valmistautunut
laskemaan jo oikeita mäkiä. Välineet olivat muuttuneet.
Television tultua yhä useampiin koteihin, monet pikkumäet
tyhjenivät laskijoista. Luisteluradat ja jääkiekko
alkoivat niin ikään kiinnostaa. Leppävaaran alueella
myös koripallo veti entistä enemmän puoleensa.
Jaska
Nykyisin Karakalliossa
asuva Jaska eli Jaakko Linkola kertoo asuneensa koko kouluikänsä
Leppävaarassa nykyisellä Reserviläisentiellä.
Hänellä on noista 50- ja 60-luvun ajoista paljon mieluisia
muistoja ja koska hän ei omien sanojensa mukaan "välttämättä
halua pitää niitä vain ominaan", Lepuski
on saanut luvan julkaista oheisen mäkihyppykuvauksen. Tulemme
vielä lehtemme seuraavissa numeroissa palamaan Jaskan liikunnallisiin
muistoihin kultaiselta kuusikymmenluvulta.
Koripalloa
Lepuskin metsissä 50- ja 60-luvuilla
Leppävaara on ollut Suomen koripalloelämän
historiassa yksi tärkeimmistä paikkakunnista. Yli
60-vuotias Leppävaaran Pyrintö (LEPY) on tullut parhaiten
tunnetuksi juuri koripalloseurana, vaikka se on toiminut monellakin
urheilun sektorilla. Vuosikymmenien menestyksen pohja luotiin
noina 50- ja 60-luvun kultaisina aikoina, jolloin menestyksen
takasi ainoastaan kova työ ja pohjaton innostus. Silloin
ei haikailtu rahaa, hienoja pelivälineitä tai parempia
harjoittelupaikkoja.
Kenttä raivattiin jopa umpimetsään
Hyvin monen lepuskilaisen omakotitalon nurkalla
tai takapihalla komeili koripalloteline. Kenttiä raivattiin
LEPY:läisten talkoovoimin jopa umpimetsään. Tärkein
ulkokenttä 50-luvulla oli ns. Yläkenttä eli Vanhakenttä.
Se sijaitsi Lintuvaarassa nykyisen Sinitiaisentien pohjoispuolella.
Yläkentällä urheiltiin jo ennen
sotia. Kentän pohjoislaidassa oli tukeva kori männyssä.
Kenttä oli käytössä kesät talvet. Talvella
korin alta luotiin lumet. Jäiselle kamaralle siroteltiin
"uunikuumaa" eli koksin tuhkaa liukastumisen torjumiseksi.
Myöhemmistä kentistä tunnetuimmaksi nousi varmaan
ns. Kallen kenttä, jossa tosin urheiltiin muutenkin, mm.
hyppäämällä korkeutta. Monipuolisuushan
oli 60-luvulla kaiken a ja o.
Koriskentillä vietettiin käytännössä
kaikki vapaa-aika. Arki-iltaisin pelailtiin ja heiteltiin niin
että pallon töminän kuuli jo kaukaa. Ensimmäinen
peluri oli viikonloppuisin paikalla jo aamu kahdeksalta. Iltahämärissä
pelattiin yleensä siihen asti, kunnes pallo pyöri
pimeässä kadoksiin. Sade ei yleensä haitannut.
Joskus kentällä oli vain yksi kaveri, mutta kymmenen
pojan joukkokaan ei ollut harvinainen näky. Jostain syystä
ulkokentillä ei juuri koskaan näkynyt tyttöjä.
"Kaksykköstä" ja "ämmistä"
Tavallisesti heiteltiin ns. "21:tä"
vapaaheittoviivalta eli ensimmäisestä heitosta sai
kaksi pinnaa, ja kimmonneen pallon saaminen koriin tuotti vielä
yhden pinnan. Jos molemmat heitot menivät koriin sai jatkaa,
kunnes jompikumpi heitto meni ohi. Parhaat heittelijät
saattoivat yhteen menoon heittää koko 21 pisteen sarjan.
Joskus heiteltiin myös "akkaa"
eli "ämmistä", jolloin aloittaja heitti
mistä paikasta vain ja valitsi myös heittotyylin.
Muiden oli seurattava. Jos aloittaja itse epäonnistui,
seuraavasta tuli uusi aloittaja. Heittokisoja saatettiin jatkaa
tunnista toiseen kunnes joku huomasi, että oli poistuttava.
Kentillä hiottiin myös tyylejä, joita oli opittu
varsinaisissa harjoituksissa.
Metsäinen kenttä koulutti virtuoosit
Pienimuotoisia otteluita pelattiin aina kun
vain oli mahdollista. Yhteen koriin pieneen kentällä
pelaamalla opittiin juuri niitä "yksi yhtä vastaan"
-kikkoja, joita sitten voitiin soveltaa matseissa. Kahden pelaajan
joukkueilla oppivat pikkupojatkin pian kaikki "skreenipelin"
niksit, joilla LEPY kolkutteli usein mestaruussarjan ovia. Ulkona
epätasaisella alustalla harjoittelu opetti myös paremmin
pallon käsittelytaitoa ja kehitti pallosilmää
verrattuna sileillä saleilla pelaamiseen. LEPY:hän
tunnettiin aina virtuoosimaisista pallon käsittelijöistä,
joilla oli varhain kysyntää edustustehtäviin.
Sekaporukassa isot ja pienet yhdessä
Mini- tai mikrokoripalloilua ei 60-luvulla vielä
tunnettu, joten isompien poikien joukossa oli aina jokunen nappulakin.
Tai sitten pienten poikien joukkoon eksyi esimerkiksi ykkösessä
pelaava konkari. Sekaporukassa oli pienempien pakko sinnitellä
mukana. Se jos mikä oli monelle juniorille parasta koulutusta.
Minipoikien iässä joutui jo pelaamaan miesten koreihin
C- tai jopa B-juniorien mukana.
Joskus kun kentällä oli joku aivan
yksin, ei auttanut muu kuin pompotella tarpeeksi kovaäänisesti,
jolloin lähitienoon kavereita alkoi ilmestyä paikalle.
Jollei tuokaan keino auttanut, oli syytä mennä tarkistamaan
oliko ehkä jollakin muulla kentällä toimintaa.
Joskus sai kuitenkin heitellä tuntitolkulla aivan yksin,
jolloin tietysti heittotarkkuus parani.
Pallo pomppi juurien ja kivien välissä
Kommelluksiltakaan ei vältytty. Talvella
pallo ei aina pomppinut halutulla tavalla. Silloin oli tärkeätä,
että käytettiin halpoja kumipalloja. Joskus taas pallo
pomppi aivan väärään suuntaan, koska maassa
oli juuria ja kiviä. Silloin kentällä kuului
kovaäänistä manausta.
Tavallista oli myös, että kentällä
oli kuraa ja lätäköitä, jolloin jälki
oli myös sen näköistä. Talvella kenttä
oli aurattava. Jos oltiin laiskoja, lapioitiin korin ja vapaaheittoviivan
väliin käytävä, jolla sitten kuljetettiin
palloa edestakaisin.
Jaska
Yllä oleva
juttu on viimeinen juttusarjasta, jonka nykyisin Karakalliossa
asuva Jaska eli Jaakko Linkola on koonnut urheilullisista muistoistaan
Lepuskissa. Jaska kertoo asuneensa koko kouluikänsä
50- ja 60-luvun Leppävaarassa nykyisellä Reserviläisentiellä
ja koska hän ei omien sanojensa mukaan "välttämättä
halua pitää mieluisia muistojaan noista kultaisista
ajoista vain ominaan", olemme julkaisseet niistä juttusarjaa,
josta aiemmin on julkaistu lepuskilaisten mäkihyppyä
(Lepuski nro 10, 1/96) ja kortteliurheilua (Lepuski nro 11,
2/96) käsittelevät tarinat.
Leppävaaran
VPK täytty 75 vuotta
Leppävaaran VPK täytti keväällä
kunniakkaat 75 vuotta. Samalla tuli täyteen kymmenen vuotta
toimintaa uudella paloasemalla Vanhan maantien varressa. Palokuntatyö
on monipuolista. Hälytysosastolla on viikoittaiset harjoitukset.
Osaston koulutus- ja liikuntaharrastus on monipuolista. Erilaisia
kilpailuja ja leirejä järjestetään ja niihin
osallistutaan. Palokunnalla on myös kansainvälistä
yhteistyötä.
Kuitenkin erityisesti palokunnan nuorisotoiminta
on aina ratkaisevasti varmistanut sen toiminnan jatkuvuuden
ja pitkäjänteisyyden. Vuonna 1974 poikaosastossa oli
vain viisi jäsentä, joista kolme on edelleen merkittävästi
työssä mukana. Jos menneinä vuosina laatu korvasi
määrän, niin nykyisin on aika-ajoin ollut nuorisotoimintaan
jopa enemmän tulijoita kuin on voitu ottaa. Tytöt
tulivat toimintaan mukaan 1977.
VPK-työ on myös yhdyskunta- ja huoltotyötä.
VPK:n autot ja kalusto ovat aina kiinnostava vetonaula yleisötapahtumissa,
mm. Leppävaaran Raittikarnevaaleilla. Lisäksi VPK:laiset
ehtivät kuljettamaan mm. päiväkotilapsia ja koululaisia
paloautoillaan sekä valistamaan heitä toimimaan oikein
hätätilanteissa.
Palokunnalla on myös naisosasto eli Leppävaaran
VPK:n Kannatusyhdistys ry. Sen tärkeimpänä tehtävänä
on huolehtia kahvituksista ja muonituksista. Uutta kannatusyhdistyksen
toiminnassa ovat palokuntataitokilpailut. Näissä leppävaaralaiset
ovat menestyneet erinomaisesti kuuluen Uudenmaan pelastusliiton
kärkeen.
Arja
Salmi
Muut
aiheet:
»
Yleistä
historiaa
»
Talot
ja tienoot
alueen
tärkeimmät rakennukset ja rakenteet
»
Entisajan
liike-elämä
kaupat,
firmat yms.
»
Kuuluisuudet
alueella
asuneita tunnettuja henkilöitä ja heistä
tallennettuja
juttuja
»
Harrastukset
mm.
urheilu, yhdistykset ym.
»
Asutuksen
vuosirenkaat
alueen
asutuksen kerrostumat
Harrastukset
