Tarinoita
Ville Vallgrenista
Ville Vallgrenista, joka asui Leppävaarassa
kolme vuosikymmentä on kerrottu monia hauskoja tarinoita.
Vanha leppävaaralainen "alkuasukas" Olle Palmroos
on myös merkinnyt niitä muistiin. Useimmat jutut hän
kertoo kuulleensa serkultaan Ester Lundströmiltä.
Tämä kun toimi 1920- ja 1930-luvuilla Leppävaaran
puhelinkeskuksen hoitajana ja tuli siinä ammatissa kuulemaan
ja tietämään kaikenlaista. Seuraavat pikku tarinat
ovat osa Leppävaara-seuran "Leppävaaralaisia
tarinoita" keruun satoa vuodelta 1992.
* * *
Ville Vallgren oli kutsuttu Leppävaaran
vanhan kirkon (nykyisen Perkkaan kappelin) vihkiäisiin.
Lienee ollut vuosi 1930. Ville oli tehnyt kirkon alttarikrusifiksin
ja lahjoittanut sen kotipaikkakuntansa seurakunnalle.
Juhlallisuudet olivat jo ohitse ja väki
alkoi tehdä lähtöä kirkosta. Ville jäi
seisoskelemaan tyytymättömän näköisenä
ja katseli alttarin yllä kaartuvaa holvia arvostelevasti.
Holvi ei ollut tasaisen pyöreästi kaartuva. Kaari
oli tehty kulmikkaaksi, pienistä laudan pätkistä
kooten.
Lähinnä Villeä seisoneet seurakuntalaiset
saivat kuulla murahtavan kommentin: "Jaa-a, men himmeln,
den är rund, kantit e de i helvete !" (taivashan on
pyöreä, kulmikasta on helvetissä!)
* * *
Ville oli kerran palaamassa vierailumatkalta
Pariisista. Laiva oli juuri saapunut Eteläsatamaan ja matkustajavirta
kulki passintarkastuksen ohi. Kun tuli Villen vuoro, passia
ei löytynyt mistään. Ville käänteli
taskujaan nurin ja availi laukkujaan kiusaantuneen näköisenä.
Kun passia ei vieläkään löytynyt, Ville
suorastaan parkaisi passintarkastusmiehille: "No, men känner
ni inte mej? Jag är ju Mandas pappa!" (Ettekö
tunne minua? Minähän olen Mantan isä!) Hän
viittasi Havis Amandan patsaalle päin ... ja pääsi
pälkähästä. Ville ja Manta olivat jo silloin
kuuluisia ja ovat sitä vieläkin.
* * *
Olle Palmroos kertoo vielä, että Ville
Vallgrenin suuret monumentaaliset teokset kuten juuri Havis
Amanda tai Ateneumin fasadin korkokuvat olivat syntyneet jo
vuosisadan alussa ennen Leppävaaraan muuttoa. Leppävaaran
kauteen kuuluvat monet terrakottatyöt, jotka syntyivät
Leppävaaran joustavasta savesta. Näitä oli nähtävillä
v. 1995 esillä olleessa kaupunginmuseon kokoamassa Ville
ja Viivi-näyttelyssä Glimissä.
Koonnut Arja Salmi
Kadonneen
ateljeehuvilan asukas — Anna Sahlstén
Keväällä Friisinmäellä
kuljeskellessani löysin hylätyn huvilan kellarista
23.8.1931 päivätyssä Hufvudstadsbladetissa piirustuksenopettaja
Anna Sahlsténin kuolinilmoituksen ja muistokirjoituksen.
Kuka kumma Anna Sahlstén? Soitin Ateneumin arkistoon
kysyäkseni tunnetaanko hänet siellä. "Tunnetaan,
tunnetaan." Vietin kokonaisen päivän lukiessani
Sahlsténiä koskevia lehtileikkeitä.
Anna Sahlstén syntyi vuonna 1859 Iisalmessa.
Sahlsténien perhe muutti Helsinkiin, kun Anna oli 8-vuotias.
Hän kävi Helsingin ruotsalaista tyttökoulua,
josta sai päästötodistuksen vuonna 1877. Sitten
seurasivat opinnot Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa
ja yliopiston piirustussalissa. Anna Sahlstén aloitti
työskentelyn piirustuksenopettajana jo ennen opintojensa
päättymistä 1886.
Piirustuksenopettajain yhdistyksen perustaja
Anna Sahlstén oli vuonna 1906 mukana
perustamassa Piirustuksenopettajayhdistystä. Hänestä
tuli yhdistyksen ensimmäinen ja pitkäaikainen puheenjohtaja.
Yhdistyksellä oli alkuunsa 116 jäsentä, joista
30 oli helsinkiläisiä ja loput maaseudulta. Yhdistys
oli maamme ensimmäinen aineenopettajayhdistys, joka tunnetaan
nykyisin 700-jäsenisenä Kuvaamataidonopettajain Liittona.
Sahlstén teki ahkerasti ulkomaanmatkoja
ja opiskeli maalausta Pariisissa useaan otteeseen. Opintomatkat
suuntautuivat mm. Venäjälle, Pohjoismaihin ja Italiaan.
Matkojen kimmokkeena olivat paitsi maalausopinnot myös
kuvaamataidon opetuksen kehittäminen maassamme.
Tilaa lasten mielikuvitukselle
Anna Sahlstén ajoi kuvaamataidon opetuksen
uudistamista kouluissa. Piirustuksen opetus Suomen kansakouluissa
oli syntynyt 1800-luvun puolivälin tienoilla vastaamaan
kasvavan teollisuuden tarpeisiin. Opetuksen tarkoituksena oli
tuolloin kouluttaa piirtämistaitoisia ja piirustuksien
lukemiseen kykeneviä työntekijöitä.
Taidekasvatusliike, jonka kannattajiin Sahlstén
lukeutui, toi opetukselle uusia tavoitteita. Geometrisen esinepiirustuksen
ja ornamenttien kopioinnin lisäksi haluttiin antaa tilaa
lasten muisti- ja mielikuvituspiirtämiselle sekä käsivarapiirtämiselle
yleensä.
Anna Sahlstén maalarina
Sahlstén maalasi kansantyyppejä
- savolaisia ja pohjalaisia. Interiöörinä saattoi
olla esimerkiksi kirkkosali tai tupa. Hän teki myös
selkeästi uskonnollisia töitä kuten alttaritauluja.
Sahlsténia on luonnehdittu psykologisen realismin taitajaksi.
1900-luvulla töihin tuli huumoria. Hänen parhaiten
tunnettu työnsä on varmasti Pauligin erikoiskahvipussissa
oleva "Kolme kahvia juovaa mummoa" vuodelta 1895.
Sahlstén maalasi myös maisemia.
Hän osallistui töillään lukuisiin näyttelyihin
ja toimi mm. Ateneumin ensimmäisen naistaiteilijoiden näyttelyn
komissaarina yhdessä Hanna Rönnbergin kanssa vuonna
1905.
Kädenjälki Leppävaarassa
Siitä, minkä verran Anna Sahlstén
ehti asua Leppävaaran ateljeehuvilassa, minulla ei ole
tietoa. Hän jäi vuonna 1926 eläkkeelle Helsingin
Suomalaisen Tyttökoulun piirustuksenopettajan virasta ja
teki eläkepäivinään monia maalausmatkoja
Etelä-Ranskaan.
Vuonna 1929 käyttöön vihitty
Leppävaaran vanha kirkko (nykyinen Perkkaan kappeli) sisustettiin
paikallisten taiteilijoiden teoksilla. Krusifiksi oli kuvanveistäjä
Ville Vallgrenin käsialaa. Lampetit oli suunnitellut Kirsti
Gallen-Kallela. Arkkitehti Blom osallistui rakennuksen suunnitteluun.
Anna Sahlsténilta oli maalaus "Kristus siunaa lapsia".
"Kriitillinen intelligentti"
Maaliskuussa 1931 suomalaiset saivat lukea lehdistä
"Axel Gallen-Kallela död" tai "Akseli Gallen-Kallela
kuoli keuhkokuumeeseen Tukholmassa eilen". Anna Sahlstén
kuoli puolta vuotta myöhemmin 72-vuotiaana. Hän oli
naimaton, mutta hänellä oli yksi ottotytär. Kirjallisesta
materiaalista löytyvät seuraavat hänen persoonaansa
kuvaavat luonnehdinnat: "Miellyttävällä
tavalla suorapuheisen sukkela" tai "virkeästi
aikaansa seuraava ja hänellä oli kriitillinen intelligenssi".
Marja-Liisa
Hyvärinen
Kirjoittaja on
artenomi, jonka työpaikka oli Leppävaarassa vuosina
1989-1996
Lähteet: Ateneumin taidemuseon leikearkiston
lehtileikkeet Anna Sahlsténista
Akselin
patsas Leppävaaraan!
Leppävaaran kulttuurihistoria on espoolaisessa
ja etenkin kansallisessa mittakaavassa merkittävä:
ovathan alueellamme asuneet kiistelty säveltäjä
Armas Launis, Merenneito-patsaastaan tunnettu kuvanveistäjä
Ville Vallgren ja tietenkin kuvataiteen keinoin vuosisadanvaihteen
suuressa suomalaisuusprojektissa vaikuttanut kansallistaiteilijamme
Akseli Gallén-Kallela.
Herrat viettivät Leppävaarassa jylhää
taiteilijaelämää ja sosieteerasivat aikansa muiden
kansallisten vaikuttajien, kuten Sibeliuksen ja Mannerheimin
kanssa. Tarvaspää ja Gallén-Kallelan museo
tyylikkäine www-sivuineen kytkevät ansiokkaasti menneisyyden
nykypäivään, mutta kaivattaisiin vielä näkyvämpää
muistutusta niistä merkityksistä, joita Gallén-Kallelan
elämäntyö suomalaisten tietoisuuteen tuotti.
Leppävaaran uuden keskuksen suunnittelun
edettyä kaavoitusvaiheeseen pyydettiin asukkaita Leppävaara-seuran
vuosikokouksessa 29.4. kertomaan siitä, mitä uuteen
keskukseen toivotaan. Tilaisuudessa esitettiin tällöin
muun muassa ajatus jonkin sopivan tahon, esimerkiksi juuri Akseli
Gallén-Kallelan patsaan sijoittamisesta keskukseen, johon
voitaisiin tarkoituksella järjestää sille sopiva
paikka ja vaikkapa viitoitettu kulttuuripolku patsaalta Albergan
kartanon kautta itse Tarvaspäähän. Suomen toiseksi
suurimman kaupungin läpiajoväylien luonnehtimissa
keskuksissa ei (Tapiolaa arvatenkaan lukuun ottamatta) muutenkaan
ole lainkaan riittävästi patsaita, aukioita ja muita
urbaaneja elementtejä, joten tilaisuus on mitä ilmeisin!
Hufvudstadsbladet ehtikin jo lyhyesti uutisoimaan ehdotuksen
toukokuun neljännen päivän numerossaan.
Toki luonnollisin ja kunniakkain paikka Akselin
patsaalle olisi Valtion taidemuseon Ateneumin edusta, josta
kuvataide ikään kuin kävisi vuoropuhelua Rautatientorin
yli Aleksis Kiven ja Kansallisteatterin puolestaan edustaman
kirjallisuuden kanssa, mutta Helsinki on tiettävästi
omaksunut yllättävän kielteisen suhtautumisen.
Suur-Leppävaarasta on samaan aikaan kasvamassa
väkimäärältään Espoon suurin alue,
ja Leppävaarasta siten aiempaa selvästi merkittävämpi
keskus. Mikäli vielä Etelä-Leppävaaran uudisalueen
toteutus noudattaa tiettyjen poliitikkojen ja virka miesten
puheissa luvattua uutta, urbaanilla tavalla ihmisläheistä
ja laadukasta kaupunki-ideaa, ei ole mitään syytä
nöyristellä pääkaupunkiseudun muiden paikkojen
rinnalla: Historiallinen, dynaaminen ja edustava Leppävaara
sopii erinomaisesti Akseli Gallén-Kallelan patsaan paikaksi.
Mikäli Helsingin kanta ei muutu, pidänkin kaikkien
espoolaisten ja Suomen kuvataiteen ystävien tavoitteena
Tarvaspään mestarin patsaan sijoittamista nimenomaan
Leppävaaraan syntyvään uudentyyppiseen aluekeskukseen
kulttuurivuonna 2000.
Pauli Saloranta
Muut
aiheet:
»
Yleistä
historiaa
»
Talot
ja tienoot
alueen
tärkeimmät rakennukset ja rakenteet
»
Entisajan
liike-elämä
kaupat,
firmat yms.
»
Kuuluisuudet
alueella
asuneita tunnettuja henkilöitä ja heistä
tallennettuja
juttuja
»
Harrastukset
mm.
urheilu, yhdistykset ym.
»
Asutuksen
vuosirenkaat
alueen
asutuksen kerrostumat
Kuuluisuudet
