Esihistoria
Mäkkylän kätkölöytö ja muita esihistoriallisia
paikkoja
Espoon kaupunginmuseon uusin näyttely "Muinainen
Espoo" esittelee alueen esihistoriaa kivikaudesta rautakauteen.
Glimsin talomuseolle on koottu edustavimmat ja uusimmat espoolaislöydöt.
Leppävaaralaisille näyttelyn tekee kiinnostavaksi
monet alueelta tehdyt löydöt.
Mäkkylän kätkölöytö
Yksi kiinnostavimpia Leppävaarasta tehdyistä
löydöistä on Mäkkylän kätkölöytö
vuodelta 1937, jolloin Frideborgin talon perunamaalta löytyi
raudasta valmistettu putkellinen keihäänkärki
ja kaksi putkikirvestä. Esineet ajoitetaan esiroomalaiseen
rautakauteen (500-0eKr) tai vanhempaan roomalaiseen rautakauteen
(0-200 eKr). Esineet ovat nuorimpia todisteita asutuksesta Espoossa
esihistoriallisella ajalla. Esineiden lähimmät vastineet
ovat löytyneet Itä-Baltiasta.
Kaiken kaikkiaan Leppävaarassa on tehty
kymmenkunta muinaislöytöä. Leppävaara on
esihistoriallisella ajalla ollut merellistä aluetta. Meri
peitti alleen suuren osan Leppävaaran nykyistä keskusta
ja vesi työntyi Monikon purolaaksoa pitkin Leppävaaran
kartanon pelloille. Noin 4000 eKr meren pinta oli 30 metriä
nykyisen pinnan yläpuolella. Noin 2000 eKr se oli tasossa
20 mpy ja vielä 500 eKr vesi oli 10 metriä nykyistä
korkeammalla. Näyttelyssä on tästä havainnolliset
seinäkartat.
Kivikautiset asuinpaikat ja röykkiöhaudat
Leppävaaraan sijoittuvista kivikautisista
asuinpaikoista, joita on Lintuvaarassa, Uusmäessä
ja Monikon puron tuntumassa on löytynyt mm. nuorakeramiikan
paloja, vasakirves, piikaavin, kivitaltta ja kvatrsi-iskoksia.
Nuorakeraaminen kulttuuri ajoittuu 2500-2000 eKr.
Esihistoriallisiin löytöihin kuuluvat
myös hautaröykkiöt, joita on muutama myös
Leppävaarassa. Röykkiöt ovat hautapaikkoja. Vainajat
- otaksuttavasti ainoastaan johtajat - haudattiin kivistä
koottuihin röykkiöihin korkeille ja näkyville
paikoille vesistöjen tuntumaan. Hautoihin pantiin esineitä
kuten vasarakirveitä ja saviastioita, mutta Leppävaaran
röykkiöistä esineitä ei ole löydetty.
Arja
Salmi
Kronikka
Leppävaarasta (1900-1929
1900
- Albergan kartanon vanha rouva
Amalia Kiseleff (os. Mattheiszen) kuolee Albergassa 74-vuotiaana.
Lapseton Amalia K. on emännöinyt tilaa yksin vuodesta
1874 miehensä, Töölön sokeritehtaan omistajan,
konsuli Feodor Kiseleffin kuoltua. Albergan kartano on espoolainen
suurtila. Siellä asuu reilut sata asukasta isäntäväki,
palkolliset ja lapset mukaan lukien. Kartanossa on eletty sääty-yhteiskunnan
normien mukaan, mutta vuosisadan vaihtuminen tuo tullessaan
suuren yhteiskunnallisen murroksen. Kasvava teollisuus ajaa
väen maalta kaupunkiin. Rahatalous alkaa kehittyä
ja hyvien liikenneyhteyksien merkitys korostua. Työväki
alkaa vaatia yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta
ja 8-tunnin työaikaa. Ajassa liikkuvat muutokset alkavat
näkyä Albergassakin.
1901
- Uuden rautatien rakentaminen kartanon
alueiden halki on täydessä käynnissä. Pitkään
suunniteltua rataa on vihdoin päästy toteuttamaan,
olihan itse konsuli F. Kiseleffkin ollut senaatin talousvaliokunnassa
hankkeen puolestapuhujana. Junayhteys lisää nyt liikkumismahdollisuuksia
merkittävästi. Tähän asti on eletty hevoskyydin
tai jalkapatikan varassa. Albergasta kaupunkiin ja takaisin
on kulunut aikaa tuntikaupalla. Talvitietä jään
yli oikaisten matka on taittunut joutuisammin. Kesällä
on Tarvaspään laituriin liikennöinyt myös
kesäasukkaita kuljettava höyrylaiva. Autojahan Albergassa
ei vielä ole nähty.
- Uuden yhteyden syntyminen saa nyt monet liikemiehet, Amalian
K:n perikunta mukaan lukien, kiinnostumaan Leppävaaran
palstoittamisesta. Nopeasti kasvavassa pääkaupungissa
podetaan vakavaa asunto- ja tonttipulaa. Rakentaminen itse kaupungin
sisällä on tiukasti säädelty, mutta sen
ulkopuolella täysin vapaata. Maaseudulta kaupunkiin muuttava
työväki perheineen asettuu mieluummin mökkiläiseksi
kaupungin ulkopuolelle kuin ahtautuu pääkaupungin
kalliisiin vuokra-asuntoihin. Herrasväkeä puolestaan
houkutellaan muuttamaan kaupungin ulkopuolelle muodikkaan puutarhakaupunkiaatteen
hengessä. Palstojen kysyntä käy kuumana.
1902
Albergan kouluolot kohenevat uuden
vuosisadan alkajaisiksi huomattavasti, kun paikkakunnan ensimmäinen
varta vasten kouluksi suunniteltu rakennus vihdoin vihitään
käyttöön (nykyisen kirjaston paikkeilla). Kartanon
perijättäret (Amalia K:n sisaret tyttärineen)
jatkavat vanhan rouvan hyväntekeväisyyttä ja
lahjoittavat kunnalle koulun tontin. Amalia K. olikin pitänyt
huolta työväkensä jälkikasvun sivistämisestä
panemalla kartanolla alkuun kansakoulutoiminnan jo 20 vuotta
aiemmin (Alberga privata folkskola). Espoon maalaiskunta otti
vastuun koulusta vasta 1890-luvulla, mutta koulu oli edelleen
toiminut kartanon päärakennuksessa ja Amalia K. toimi
koulun johtokunnan puheenjohtajana.
1903
Junat alkavat jo kulkea uudella
rantaradalla, mutta ne eivät vielä pysähdy Leppävaarassa.
1904
Leppävaaran pysäkki avataan
liikenteelle. Asemaa ei vielä ole.
1905
- Kartanon perijättäristä
Aina Slöör muuttaa pysyvästi kartanoon ja perustaa
alkavaa mm. palstoitustoimintaa varten perheyhtiön (Ab
Alberga Oy). Suunnittelukonsultiksi palkataan huippunimekäs
arkkitehti Lars Sonck.
- Asuminen kartanolla on Slöörien sisaruksille, heidän
lapsilleen ja lapsenlapsilleen jo entuudestaan tuttua. Amalia-tädin
aikana Albergassa oli vietetty kaikki kesälomat ja juhlapyhät
sukulaisten ja ystävien kesken sen ajan herraskartanojen
tyyliin.
1906
- Aina Slöör on jäänyt
leskeksi ja hänen tyttärensä Mary muuttaa kartanolle
miehensä taiteilija Akseli Gallen-Kallelan kanssa. Gallen-Kallelat
asuvat vanhassa päärakennuksessa, joka sijaitsee nykyisen
Leppävaaran ammattioppilaitoksen kohdalla (purettu 1950-luvulla).
Akseli G-K. suunnittelee nykyisen kartanon ullakon muuttamista
ateljeekseen ja asunnokseen, mutta luopuu ajatuksesta mm. kehnosta
valaistuksesta johtuen.
1907
- Albergan kartanon naapurissa
sijaitsee Bergansin vanha ratsutila. Siihen kuuluu uuden radan
pohjoispuolelle jäänyt Harakan torpan alue. Harakan
alueelle on juuri valmistunut maanmittarin laatima palstoitussuunnitelma.
Metsää kasvavia palstoja aletaan markkinoida erityisesti
suomenkieliselle työväestölle ja ne tekevät
hyvin kauppansa. Kaadetusta metsästä ostaja saa rakennustarvikkeet
kaupan päälle. Myyjänä on helsinkiläinen
liikemies K.A.Koskinen, joka on ostanut Bergansin paitsi harjoittaakseen
palstoitustoimintaa myös pitääkseen sen alueella
olevaa suurta sikalaa. (Koskisen mailta ei valitettavasti ole
säilynyt yhtään rakennusta nykypolville perillisten
myydessä tilan 1970-luvulla rakennusliikkeelle, joka rakensi
nykyisen Perkkaan).
1908
- Arkkitehti Sonckilta tilattu suunnitelma
"Plan öfver Alberga villaområde" valmistuu
(kaunis vesiväreillä maalattu kartta on vieläkin
nähtävänä tauluna Tarvaspään kahvilan
seinällä). Se kattaa noin 70 hehtaarin alueen Friisinmäen
ja Ruukinrannan välissä, joka on vain pieni osa kartanon
maista. Pääosa jää maa- ja metsätalouskäyttöön,
mm. laajat pellot radan varressa (nyk. ns. Maxin pellot ja joutomaat
Kehän I:n itäpuolella).
- Myös valtio (kruunu/suurruhtinaskunta) on vanhastaan
ollut suuri maanomistaja Leppävaarassa. Mäkkylän
sotilasvirkatalon alueelta radan molemmin puolin aletaan myös
pian radan valmistuttua vuokrata huvilapalstoja. Komein esimerkki
näistä on tyyliltään kansallisromanttinen
Villa Ylänne (nyk. radan p-puolella Kehä I:n mutkassa;
talossa toimii päiväkoti Tenavalinna). Perimätiedon
mukaan huvila olisi itsensä Eliel Saarisen piirtämä.
Valtiolta vuokratut palstat tarjottiin myöhemmin 1930-luvulla
omistajiensa lunastettaviksi. Itse virkatalon pihapiiriin nykypäiviin
säilynyt ja suojeltavaksi suunniteltu uudempi päärakennus
paloi muutama vuosi sitten (nyk. Arla-Instituutin naapurissa).
1909
- Leppävaaran seisakkeelle
aletaan rakentaa vaatimatonta rakennusta odotustiloineen. Seisakkeella
ei ole samaa aseman statusta kuin esim. Pitäjänmäellä
tai Kauniaisilla, jonne rakennettiin komeat asemamiljööt
asemapäällikön asumuksineen kaikkineen. Albergan
kartano luovuttaa seisakkeelta rautatiehallitukselle maa-alueet
paitsi "asemaa", myös ratavartijan asumusta varten.
Jälkimmäinen sijaitsee silloisen Hagalundintien tasoristeyksen
koillispuolella (kummatkin on jo purettu: edellinen rakennettaessa
radan ylittävä silta ja jälkimmäinen kuluvana
syksynä uuden kaupunkiradan lisäraiteiden alta).
- Lars Sonckin ystävän William Forstén alkaa
rakennuttaa Parkvillaa. Se on säilynyt edustavana esimerkkinä
Albergan asemakaavan mukaan rakennetuista huviloista (Espoon
kaupunki on viime vuosina peruskorjannut taloa, joka vihitään
kaikkien leppävaaralaisten kotiseututaloksi v. 2000 aikana).
- Myös Ruukinrannassa on säilynyt joitakin hyväkuntoisia
huviloita tältä ajalta (mm. Ville Vallgrenin- ja Ruukinrannantiellä).
Suurin osa Albergan alueelle palstoitetuista huviloista ovat
hävinneet tai päässeet pahasti niin rappeutumaan,
ettei niiden kunnostukselle tahdo löytyä maksajaa
(mm. Pellavaniementien kolme huvilaa, jotka ovat tällä
hetkellä Meritan omistuksessa, haluttaisiin purkaa).
1910
- Leppävaaraan perustetaan
Espoon ensimmäinen puhelinkeskus (Alberga telefon andelslag).
K.A.Koskinen rupeaa omalla tilallaan tuottamaan sähköä
öljymoottorilla, mutta muu Alberga saa vielä odottaa
aina vuoteen 1918, jolloin perustetaan Albergan Sähkö.
1911
- Akseli Gallen-Kallela ostaa anopiltaan
Albergaan kuuluvan Linuddin niemen rakentaakseen sinne Tarvaspään
ateljeen, joka valmistuu paria vuotta myöhemmin. Naapurissa
kiven heiton päässä asuu taiteilija Ville Vallgren
yhdessä vaimonsa Viivi Paarmion kanssa (nyk. Ville Vallgrenintien
ja Joel Rundtin tien risteyksessä; Viivi Paarmion Albergan
asemakaavan mukaan rakentamaa taloa ei enää ole).
- Albergaan perustetaan oma työväenyhdistys, joka
toimii aluksi Pitäjänmäen ty:n tiloissa. Leppävaaraan
on muuttanut jo runsaasti suomenkielistä työväestöä,
joka monet käyvät junalla töissä Helsingissä.
1912
- Thorstorpin komea nuorisoseuratalo
valmistuu Kilon kartanolta edullisesti hankitulle tontille (nyk.
vinosti kirjastoa vastapäätä Vanhan maantien
varressa). Taloa isännöi ruotsinkielinen "Hembygdens
Vänner i Alberga". Yhdistys ylläpitää
mm. pienten lasten koulua (Alberga småskola) sekä
järjestää kerran kuussa jumalanpalveluksia, koska
matkaa Espoon kirkolle pidettiin pitkänä ja hankalana.
1913
- Albergan kartanon maat jaetaan
kahtia (Albergan ja Leppävaaran kartanoihin). Jälkimmäinen
käsittää radan pohjoispuoliset alueet ja sen
ostaa pankinjohtaja Lauri af Heurlin. Hänen puolisonsa
on kuuluisa näyttelijätär ja diiva Elli Tompuri.
Ennen Leppävaaran kartanon uuden päärakennuksen
valmistumista pariskunta asuu mm. Villa Åbergissa (tornihuvila
Lintuvaarantie 23 takana olevassa puistikossa). Elli Tompurin
kerrotaan keksineen suomentaa Albergan Leppävaaraksi.
- Leppävaaran kartanon päärakennus rakennetaan
vasta 1930-luvulla nykyiseen Rastasmäkeen. TEKES:n johtaja
Martti af Heurlin, edellisen pojan poika, asuu siellä edelleen.
Leppävaaran kartano mainostaa edullisia palstoja mm. Helsingin
Sanomissa. Tonttineliön hinta vastaa yhtä Työmies-tupakka-askia.
- Leppävaaran ensimmäisiin kauppapuoteihin kuuluva
G. Landen's Lanthandel aloittaa toimintansa Leppävaaran
seisakkeen luona (kauppiaalla on myös sivuliike Kauniaisissa).
Alueella on muitakin kauppoja (mm. Holmqvistin ja Lindqvistin
kauppaliikkeet)
1914
- Jo ennen ensimmäisen maailmansodan
syttymistä ovat käynnistyneet Helsingin ympäristön
laajat linnoitustyöt Pietarin puolustusta varten. Vallitukset
kulkivat Espoon itäosien halki etelä-pohjoissuunnassa
Miessaaresta Tapiolan kautta Laajalahteen ja Leppävaaraan
ja siitä edelleen silloisen Helsingin pitäjän
puolelle aina Vuosaareen asti.
- Vallityöt työllistivät huomattavan osan työväestä,
joka sodan puhjettua oli jäänyt työttömäksi.
Itse asiassa vallityömailla oli niin iso työvoimapula,
että venäläiset toivat töihin vankityövoimaa
(kirgiisejä, kiinalaisia, tataareja).
- Albergan pelloille rautatieseisakkeen tuntumaan perustetaan
valtava leiri (nyk. Maxin tienoille). Kaikki ruokamulta ajetaan
pois ja pohjalla oleva savi poljetaan kovaksi perustaksi yli
tuhatpäisen rakennustöihin komennetun sotaväen
telttaleirille. Myös Albergan kaikki isot rakennukset pakko-otetetaan
venäläisen sotaväen majoitustarpeisiin ja kuntaa
velvoitetaan toimittamaan sotaväelle polttopuuta, muonitustarpeita
ja valopetroolia. Rakentaminen jatkuu 15.3.1917 tapahtuneeseen
Venäjän vallankumoukseen asti.
- Sota tuo mukanaan tiukan elintarvikkeiden säännöstelyn.
Sotaväen läsnäolo Albergassa lyö muutenkin
levottomuuden leiman arkielämään. Väki pelkää
kulkutauteja ja vallityömailla kiertäviä irtolaisia
ja muukalaisia. Venäläiset pitävät myös
massiivisia sotaharjoituksia, joiden kerrotaan haitanneen suuresti
Albergan ja Bergansin maataloutta.
1915
- Arkkitehti Eliel Saarinen saa
valmiiksi Suur-Helsinki-suunnitelmansa, jonka kauppaneuvos Julius
Tallberg oli tilannut pohjaksi Helsingin pitkän aikavälin
kehittämiselle. Leppävaaraa (ja mm. Tapiolaa) kaavaillaan
liitettäväksi Helsinkiin. Suunnitelman liikennejärjestelmä
perustuu joka puolelle ulottuviin raideyhteyksiin (esikaupunkiradat).
Ratayhteys on piirretty Espoossa myös Tapiolan suuntaan.
Tapiolan ja Leppävaarankin Saarinen yhdistää
raiteilla. Suunnitelmaa on monessa mielessä pidettävä
aikaansa edellä olevana. Ab Alberga Oy tarjoaa maa-alueitaan
Helsingin kaupungille, mutta valtuusto hylkää tarjouksen.
Vaadittu kauppasumma on Helsingin kaupunginmuseon tietojen mukaan
1,3 miljoonaa markkaa. Paria vuotta myöhemmin yksityinen
maakiinteistöyhtiö Ab M.G.Stenius ostaa tarjotut maa-alueet
0,9 miljoonalla. Alberga-yhtiön tonttikauppa on sodan ja
säännöstelyajan vuoksi hiljentynyt. Kartanon
työväki vaatii työajan lyhentämistä
ja lisää palkkaa. Kartano ajautuu pahoihin velkoihin.
1916
- 16-vuotias Annikka Koskinen Bergansista
kirjoittaa päiväkirjaansa maaliskuussa venäläisten
Leppävaarassa pitämistä sotaharjoituksista: "…täällä
ammuttiin eilen tykeillä. Kyllä ne olivat aika jymäyksiä,
mutta minä en vavissut hitustakaan…sepän emäntä
vapisi kuin vilutautinen pompahtaen vähää väliä
ylös ja eräs venäläinen lensi selälleen.
Itse en pelännyt yhtään. Taidan nyt kyllä
kehua itseäni liikaa …"
1917
- Venäjän vallankumouksen
myötä vallityöt vähitellen hiljenevät
ja suuri joukko työväkeä jää työttömäksi.
Elintarvikepulan ja yleisen levottomuuden vuoksi työväenyhdistys
perustaa omalta osaltaan Albergan 10-jäsenisen miliisin,
jonka tehtävänä on valvoa paikkakunnan järjestystä.
Leppävaaraan on myös perustettu oma suojeluskunta.
Luokkavihamielisyydet leimaavat elämää. Yhteiskunta
on vahvasti kahtiajakautunut
1918
- Kenraalimajuri von der Goltzin
johtamat saksalaiset lyövät punakaartilaiset, jotka
ovat puolustusasemissa Leppävaaran Nupukivenkalliolla (nyk.
kirjaston ja Lintuvaarantien välisellä alueella).
Leppävaarassa toimii Espoon suurin punakaarti, joka kuitenkin
"tositilanteessa" osoittautui heikosti organisoiduksi.
Sankareiksi nousevat punaisten naiset, jotka polttavat Tarvon
sillan, mikä hieman viivästytää saksalaisten
etenemistä Helsinkiin. Tätä ennen käydään
Leppävaaran asemalla punaisten ja saksalaisten välisiä
tuloksettomia rauhanneuvotteluja 10.-11.4.1918 (taisteluista
on muistona saksalaisen sotilaan hauta Kehä I:n rampin
vieressä).
- Kansalaissodan aikana elintarvikepula on vielä suurempi
kuin aiemmin. Leppävaarassa toimi erityisiä kansankeittiöitä
ja Mansikkalan leipomossa toimi kunnallinen leipomo.
1919
- Kansalaissodan jälkeen Espoossa
järjestetään ensimmäiset kunnallisvaalit,
jossa äänioikeus on jokaisella täysi-ikäisellä
varallisuudesta riippumatta. Ruotsalaisilla porvareilla on kaksi
vaalilistaa: toinen virkamiesten ja "vapaiden" ammattien
edustajille ja toinen maanviljelijöille. Työväenliikkeellä
on oma listansa. Kaikkiaan paikkoja on jaossa 30, josta sosialistit
saavat 8. Leppävaarasta tulee sosialistien listalta valituksi
mm. pankinjohtaja af Heurlin, joka mm. lahjoitti Albergan työväenyhdistyksen
puuhaamalle uudelle työväentalolle tontin. Bergansin
tilan isäntä K.A.Koskinen, joka myös oli sosialisti,
lahjoitti rakennustarpeita.
1920
- Espoon kunnanvaltuustossa käydään
kärkevää kiistaa Leppävaaran suomenkielisen
kansakoulun rakentamisesta K.A.Koskisen ja Lauri af Heurlinin
aikaansaamaan "suomalaiseen proletaariyhdyskuntaan".
Jo 1918 aloitetun hankkeen loppuunsaattamiseen myönnetään
varat vasta seuraavana vuonna.
1921
- Valtioneuvosto vahvistaa Albergan
taajaväkisen yhdyskunnan perustamisen Albergan kartanon
maille ja Laajalahteen (ilman radan pohjoispuolisia alueita).
Hakemus on jätetty Stenius-yhtiön toimesta. Yhdyskuntamuoto
on yksi tapa, jolla yritettiin ratkaista kaupunkien ympäristöön
syntyneiden esikaupunkien hallinto ja palvelut (mm. Haaga ja
Kauniainen olivat myös tällaisia). Yhdyskunnalla tuli
olla mm. oma järjestyssääntö, palojärjestys,
terveydenhoitojärjestys, rakennusjärjestys ja asemakaava.
Albergassa aikaansaannoksia olivat lähinnä teiden
valaistus ja auraus sekä 2-3 lankun levyisten "jalkakäytävien"
rakentaminen teiden reunoille. Palveluistaan yhdyskunta perii
veroina 1%:n tuloista. Hallintoa hoitaa 11-jäseninen valtuusto
(yhdyskunnat lakkautettiin lailla 1950-luvulla).
1922
- Yhteydet Helsinkiin paranevat
edelleen. Leppävaarasta kulkee Helsinkiin jo säännöllinen
bussiliikenne (2-3 vuoroa/päivä).
1923
- Urheilu- ja voimisteluseura Albergan
Sisu perustetaan. Se toimi Leppävaaran työväentalolla,
jossa sillä on käytössä sekä sisä-
että pihatilat. Talon ohi kulkevalle silloiselle Huvilatielle
(nyk. Pakastiaisentie) mitattiin sentilleen 100 ja 400 metrin
juoksuradat. Talolla pidettiin myös iltamia ja tansseja
sekä näytettiin elokuvia. Seura muutti nimensä
1930-luvulla Leppävaaran Sisuksi ja seura toimii edelleen.
1924
- Nupukivenkalliolta (nyk. kirjaston
ja Lintuvaarantien välissä) aletaan louhia mukulakiveä
mm. Helsingin Mannerheimintien päällysteeksi (syvät
kaivannot vieläkin näkyvissä).
1925
- Alberga Frivilliga Brandkår
- Albergan vapaaehtoinen palokunta perustetaan (nyk. Leppävaaran
VPK). Kantavana voimana oli Bergansin isäntä K.A.Koskinen,
jolta hälytyksen sattuessa lainattiin hevonen. Palokunnan
ensimmäinen auto oli myös Koskiselta lainattu kuorma-auto.
Palokunta hankki myöhemmin käytetyn T-Fordin, joka
varustettiin paloautoksi. Palokunnan lipun suunnitteli Akseli
Gallen-Kallela. Palokunnan naistoimikunnassa toimi mm. taiteilija
Viivi Paarmio (Ville Vallgrenin puoliso). VPK:n alkuperäinen
talo sijaitsee nyk. Kivenhakkaajankujan 1 paikkeilla Lintuvaarantien
varrella (josta VPK muutti uusiin tiloihin Vanhan maantien varteen
1980-luvulla).
- Leppävaara saa myös oman poliisiaseman, joka sijaitsee
heti aseman pohjoispuolella. Tätä ennen on putkana
toiminut Albergan kartanon portinvartijan tupa. Poliisiasemaa
vastapäätä sijaitsee Nikanderin lihakauppa ns.
Arkadian talossa (nyk. Kehä I:n kallioleikkaus Muistokujan
paikkeilla). Talossa toimi aikoinaan myös Mansikkalan leipomo.
Poliiseja työllistää mm. kieltolain vuoksi rehottava
laaja pirtun salakuljetus.
1926
- Bertel Jungin asemakaava taajaväkisen
yhdyskunnan alueelle valmistuu. Kartanon päärakennusta
kaavaillaan siinä yhdyskunnan raatihuoneeksi.
1927
- Ab Alberga Oy ja Stenius-yhtiö
olivat jo 1921 ehdottaneet, että radan pohjoispuolisia
alueita varten perustettaisiin oma taajaväkinen yhdyskunta.
Ehdotus johtaa nyt Harakan kunnallisseuran perustamiseen.
1928
- Mansikkalan leipomon oma talo
valmistuu nyk. Lintuvaarantien varteen (nyk. Leipurinkujan paikkeilla;
toiminta loppui 1972).
1929
- oma kirkko valmistuu Stenius-yhtiön
lahjoittamalle tontille (nyk. Perkkaan Kappeli). Pankki lahjoitti
rakennustarvikkeita Helsingin Hallituskadulla sijainneesta purkutalosta.
Ville Vallgren lahjoitti tekemänsä alttarikrusifiksin.
Koko 1920-luvun oli järjestetty mm. ompeluseuroja kirkon
rakentamisrahaston kartuttamiseksi.
Arja
Salmi
Pelon
ja surun aika Leppävaarassa 1918
Verrattuna moniin muihin kansalaissotaan
osallistuneisiin paikkakuntiin väkivaltaisuudet olivat
Leppävaarassa niin kuin yleensäkin Espoossa harvinaisia,
mutta sodan kauhuilta, surulta ja vihalta ei säästytty
Leppävaarassakaan.
Mökkiläisiä ja herrasväkeä
Rantaradan avaaminen ja Albergan
pysäkin avaaminen olivat luoneet edellytykset sille laajalle
pals-toitustoiminnalle, josta nykyisen asutuksen Leppävaarassa,
Lintuvaarassa, Puustellinmäellä, Frii-sinmäessä
ja Perkkaalla voidaan katsoa saaneen alkunsa. Vuoteen 1917 mennessä
alueesta oli kas-vanut yli 800:n asukkaan yhdyskunta.
Saksassa sosialistisia aatteita
omaksuneet ‘Kössi’ Koskinen ja Lauri af Heurlin
olivat myyneet tont-teja radan pohjoispuolelta niin halvalla,
että Harakkaan (nykyiseen Vallikallioon ja Lintuvaaraan)
oli muutettu Helsingin korkeita vuokria pakoon. Pitkälti
ruotsinkieliseen maatalouspitäjään oli syn-tynyt
suomenkielinen työläisyhteisö.
Lähemmäs rautatietä
ja varsinkin radan eteläpuolelle oli muuttanut virkamiehiä
ja sivistyneistöä. Leppävaarasta käytiin
töissä Helsingissä.
Poliittista järjestäytymistä
Alueen etelä- ja pohjoisosan
sosiaaliset erot heijastuivat ajankohdalle tyypillisessä
poliittisessa jär-jestäytymisessä. Harakassa
asui ajoittain työväenliikkeen merkkihenkilöitäkin,
kuten Hella ja Sulo Vuolijoki ja Martta Salmela-Järvinen.
Radan eteläpuolen taiteilijayhteisö
innostui suojeluskunta-aatteesta. Ville Vallgren suunnitteli
Puustellinmäessä sijaitsevan saksalaisen sotilaan
muistomerkin, Akseli Gallen-Kallela taas Leppä-vaaran suojeluskuntayhdistyksen
lipun.
Työväentalo rakennettiin
1917 nykyiseen Lintuvaaraan. Suojeluskuntataloksi otettiin kansalaisso-dan
jälkeen Albergan kartanon ja Pellavaniemen välisellä
alueella sijainnut entinen venäläisten kasarmi.
Elintarvikepula
Ensimmäisen maailmasodan pitkittyessä
elintarvikkeiden saanti vaikeutui Suomessa. Viljan tuonti tuli
vaikeaksi ja maitotaloustuotteita vietiin enemmän tai vähemmän
salaa Pietarin markkinoille.
Pulan yltyessä 1917 Albergan Työväenyhdistys
järjesti maidon jakelua. Vuoden lopulla kunnallinen leipomo
ja kaksi kansankeittiötä perustettiin Leppävaaraan.
Elintarvikelautakunta ja Martta-järjestö opastivat
espoolaisia erilaisten hätäleipien, voikukkateen jne.
valmistuksessa.
Kipein pula ohitettiin ja kunnallinen
leipomo ja kansankeittiöt lakkautettiin vasta sodan jälkeen
1918, kun kunta maksoi osan maidon hinnasta, osti viljaa muualta
ja löysi mustan pörssin kätköjä.
Työttömyyttä ja rauhattomuutta
Paitsi muualta tulleiden vallityöläisten,
myös monien leppävaaralaisten kannalta tärkeä
vallityöt hiljenivät Venäjän maaliskuun
vallankumouksesta lähtien.
Yleisen järjestäytymisinnon
lisäksi Leppävaarassa koettiin Albergan tilalla maatalouslakkokin,
joita yleensä on pidetty tärkeinä kansalaissotatunnelmien
pelinavauksina. Leppävaarassa kiivailta yhteenotoilta tiettävästi
vältyttiin.
Kaiken kaikkiaan Leppävaara
oli kuitenkin työttömine vallityöläisineen
rauhatonta aluetta. Katuva-loja ei ollut ja kodeissa paloivat
öljy- tai karbidilamput. (Sähköjohtoa alettiin
vetää Harakkaan vasta kansalaissodan päätyttyä.)
Albergan työväenyhdistys
perusti huhtikuussa seudulle kymmenmiehisen aseistamattoman
miliisin. Paitsi työväenyhdistysten miliisejä,
myös ‘palokuntia’ perustettiin järjestysongelmien
hillitsemisek-si. Elokuussa Espoon ‘palokunnat’
yhdistyivät suojeluskunnaksi.
Aseistautumista
Elokuussa 1917 oli ryöstetty
Valion voivarastot voin hinnan noustua kolmessa vuodessa lähes
kol-minkertaiseksi.
Ammattijärjestön valtuusto
kehotti työläisiä muodostamaan järjestyskaarteja
lokakuun 20. päivänä. Perusteluina vedottiin
järjestysongelmien kärjistymiseen ja porvariston aseellisiin,
harjoitteleviin joukkoihin. Heti seuraavana päivänä
Albergan työväenyhdistys valitsi toimikunnan toteuttamaan
kaartihanketta. Marraskuun puoliväliin tultaessa aseistautuminen
oli puolin ja toisin täydessä vauhdissa Espoossa.
Terroria ja sovun yrityksiä
Kasvavan jännityksen oloissa
kunnallislautakunta päätti marraskuun 12. päivänä
perustaa kunnallisen suojeluskunnan, johon kuuluisi jäseniä
kaikista yhteiskuntaluokista. Kokoonkutsujaksi valittiin nimismies
Hugo Berglund. (Kuusi päivää myöhemmin ‘vanhan
vallan’ miehenä Espoon ulkopuolellakin tunnettu Berglund
ammuttiin Leppävaarassa.)
Venäjän bolsevikkivallankumouksen
innostamana työväenliike ryhtyi suurlakkoon 14. marraskuuta
painostaakseen eduskuntaa vaatimuksissaan. Samalla työväen
järjestyskaarteille annettiin kehotus takavarikoida elintarvikevarastoja
ja suojeluskuntalaisilta aseita. Suurlakko päättyi
marraskuun 20. päivänä.
Suurlakon alkaessa annettua elintarvikkeiden
ja aseiden etsimiskehotusta noudatettaessa syntyi Es-pooseenkin
Jaakko Paavolaisen hahmottelema ‘punaisen terrorin’
tyypillinen muoto: Muutaman, usein nuoren miehen ryhmät
ottivat oikeuden omiin käsiinsä. - Kaiken kaikkiaan
henkirikoksista tuomituista punaisista kaksi kolmesta oli alle
kolmikymppisiä. - Näitä nuorten miesten ryhmiä
kut-suttiin usein ‘lentäviksi osastoiksi’.
Espoossa retkeili muualtakin tulleita ‘lentäviä’.
Esimerkiksi yllämainitussa
nimismies Berglundin (ja kahden poliisin) murhassa asialla olivat
ensin Helsingistä tulleet ‘lentävät’,
jotka vangitsivat nimismiehen ja poliisit ja lähtivät
tuomaan heitä junalla Helsinkiin. Leppävaarassa junaan
paikallinen ‘lentävien’ osasto, jolle helsinkiläiset
suostuivat luovuttamaan vankinsa. Matkalla työväentalolle
Harakkaan kolmen miehen ryhmä ampui nimismiehen ja poliisit
vanhojen leppävaaralaisten Murhamäkenä tuntemassa
lukion pohjoispuolisessa rinteessä.
Vielä uudenvuoden aattona 1917 Espoon kirkolla Lagstadin
koululla pyrittiin kunnallispolitiikassa sopuun. Paikalla oli
kolmisenkymmentä porvarillista, etupäässä
ruotsinkielistä huvilanomistajaa ja maanviljelijää
ja kolmisensataa etupäässä suomenkielistä
työläistä, joista suuri osa Leppävaaran
vallityöläisiä.
Komitean ehdotus kunnallisen järjestyslautakunnan
ja miliisin perustamisesta ja työväen miliisin väliaikaisuudesta
hyväksyttiin yksimielisesti. Myös hätäaputöitä
koskevat ehdotukset hyväksyttiin.
Sen sijaan työväen miliisille maksettavasta korvauksesta
ja hätääkärsiville perheille jaettavasta
avustuksesta syntyi erimielisyys: Äänestykseen ryhdyttäessä
työläiset vaativat yhtäläistä äänioikeutta,
porvarilliset taas vetosivat olemassa olevaan lakiin, jonka
mukaan äänestetään varallisuuden antamien
äänten mukaan.
Syntyi tappelu, jonka jälkeen
sivuhuoneisiin siirtyneet työläiset ja saliin jääneet
porvarilliset kävi-vät neuvotteluja ja äänin
2205-760 porvarilliset äänestivät sopuratkaisun.
Näyttää siltä,
ettei Suomen itsenäistyminen joulukuun kuudentena saanut
näinä kunnallispoliittisesti ja muutenkin kiihkeinä
aikoina paljonkaan huomiota osakseen.
Punaiseen Espooseen
Paikalliset sovun yritykset eivät
estäneet sitä, että vuoden 1918 alkaessa kaksi
aseellista järjestöä harjoitteli tahoillaan Suomessa.
Tammikuun 25. päivänä
suojeluskunnista tuli hallituksen joukkoja. Lähes poliittisessa
tyhjiössä, Mannerheimin ollessa joukkoineen Pohjanmaalla
riisumassa venäläisiä sotilaita aseista, punaiset
ottivat vallan haltuunsa Etelä-Suomessa 27.-28. tammikuuta.
Suurlakon jälkeisen hiljaiselon
jälkeen uudelleen muodostetut Espoon punakaartit miehittivät
helmikuun alkupäivinä kaikki rautatieasemat ja kunnan
virastot sekä riisuivat poliisit aseista. Vallan-vaihto
tapahtui ilman yhteenottoja.
Kunnallisten elinten toimintaa
pyrittiin jatkamaan kuten ennenkin, mutta sos. dem. kunnallisjärjestön
merkitys korostui porvarillisten edustajien vetäytyessä
toiminnasta.
‘Lihavia neitosia’ junassa
Kansalaissodan puhkeamisesta noin
kuukauden kuluessa muodostunut rintamalinja oli kaukana Uudeltamaalta,
eivätkä Uudenmaan suojeluskunnat pyrkineet pohjoiseen,
vaan muodostamaan maanalaisia vastarintapesäkkeitä
kotiseudulle.
Pitkin tammikuuta ja helmikuun
alkupuolella matkusti junalla Kirkkonummelle usein ‘lihavia
neitosia’, jotka sitten palasivat samaa tietä hoikentuneina
Helsinkiin. Kuljetettiin aseita ja muita tarvikkeita Sigurdsin
(suom. Suitian) kartanoon vähitellen kerääntyneelle
noin 600 valkoiselle.
Koko sodan suurimmat taistelut läntisellä Uudellamaalla
käytiinkin juuri Sigurdsissa 19.-25. helmikuuta. Punaisten
määrä oli noin 3 000 miestä, kun Sigurdsiin
hyökättiin Lohjalta, Nummelasta ja Kauklahdesta, jonka
on sanottu muistuttaneen tuolloin sotilasleiriä. Valkoiset
menettivät kuolleina 13 henkeä, 467 jäi sotavangiksi
ja heitä säilytettiin Helsingissä sodan loppuun
asti. Loput pakenivat saaristoon.
Elämää kotirintamalla
Tammikuussa ja maaliskuussa tehtiin
kovakouraisiakin takavarikkoja kotietsintöjen yhteydessä.
Muuten elettiin kotirintaman elämää: Kaikesta
oli pulaa eikä ulkosalla ei saanut liikkua illalla kello
9 jälkeen.
Kunnassa käynnistettiin hätäaputöinä
rakennushankkeita, kuten Leppävaaran suomenkielisen koulun
rakentaminen, jonka loppuunsaattamiseen kunta tosin myönsi
varat vasta 1921.
Leppävaaran punakaartin toiminta oli asettunut aloilleen.
Kaarti oli jakautunut kahtia lomavuorojen aikaansaamiseksi vartiointitehtävistä.
Toisaalta Leppävaarastakin lähti miehiä rintamalle.
Saksalaiset tulevat!
Saksalaisten yli 9 000 miehen vahvuinen
Itämeren divisioona nousi maihin Hangossa 3. huhtikuuta.
Kotirintaman suhteellinen rauha murtui, kun huhut saksalaisten
tulosta levisivät Espooseenkin huhtikuun alkupäivinä.
Huhtikuun kuudentena Leppävaaran
punakaarti julkaisi julistuksen, jonka mukaan kaikkien ‘hallitusta
kannattavien’ tuli saapua punakaartin kansliaan ‘vahdiston
järjestämistä varten’. Seuraavana päivänä
ryhdyttiin puhdistamaan alueen juoksuhautoja ja rakentamaan
piikkilankaesteitä.
Huhtikuun 10. päivänä saksalaisten etummaiset
joukot olivat jo Kilon kartanon maastossa. Saman päivän
iltana tapahtui nykyisen Vallikadun varressa pariskunnan raaka
tappo.
Teppana-niminen punakaartilainen
vaati Frans Stjernbergin saunaa pihalle kerääntyneiden
pakolaisten majoitukseen. Siihen Stjernberg ei suostunut. Silloin
Teppana ampui hänet ja paikalle juosseen Anna Stjernbergin.
Pariskunnan pojan hän nosti ratsaille ja ratsasti Harakanmäen
alas itkevä lapsi mukanaan. (Teppana sai kuolemantuomion
ja teloitettiin myöhemmin Suomenlinnassa.)
Huhtikuun 11. päivän
aamuna saksalaiset ryhmittyivät hyökkäykseen
nykyistä Nupukivenkalliota vastaan, jonka vallihautoihin
olisi kirjallisuuden mukaan oli kerääntynyt 1 500
punaista. Luku vaikuttaa suurelta, kun on muistitietoa, jonka
mukaan paikalle kerääntyneet olisivat olleet harakkalaisia.
Eihän Leppävaarassa ollut tuolloin edes sitä
määrää asukkaita.
Leppävaara sotatantereena
Rauhanneuvottelujen päädyttyä
umpikujaan saksalaiset aloittivat hyökkäyksen kello
16. Musertavan ylivoiman edessä punaiset vetäytyivät
nopeasti aiemmin yhtenäiseen, Vallikalliosta Puustellinmäkeen
ulottuneeseen mäkimaastoon. Tässä vaiheessa saksalaiset
lähtivät saartamaan punaisten rintamaa etelässä
nykyisen Ruukinrannan kautta ja pohjoisessa Harakan kautta.
Punaiset joukot hajaantuivat pakokauhun vallassa. Taistelujen
tauottua saksalaiset haravoivat maastoa ja taloja.
Leppävaaran taisteluissa kaatui
ainakin kolme harakkalaista: 23-vuotias Heikki Himberg sekä
isä ja poika Palmu. Poika oli viidentoista ikäinen.
Saksalaiset ampuivat heidät nykyisen Harakantien itäpuoliseen
rinteeseen heidän pyrkiessään punaisten puolustusasemiin.
Rouva Palmu nouti miehensä ja poikansa ruumiit ja hautasi
heidät pihalleen nykyiseen Lintuvaaraan.
Jälkilasku
Albergan työväenyhdistyksen
pani syksyllä 1918 sanomalehteen yhteisilmoituksen kansalaissodassa
menehtyneistä punaisistaan. Ilmoituksessa oli 41 nimeä.
Kuolinilmoituksen perusteella yritän tarkastella sitä,
missä määrin kuolemat johtuivat tapahtumista
Leppävaarassa tai Espoossa.
Suurin yksittäinen ryhmä
(13 miestä) kaatui, teloitettiin tai katosi Lahden seudulla,
jonne ajautui sodan loppuvaiheessa saarroksiin paljon punaisia
saksalaisten edetessä lännestä ja etelästä
ja valkoisten pohjoisesta käsin. Lahteen oli ilmeisesti
päädytty rintamilta kaukana Leppävaarasta.
Seuraavaksi suurimmat ryhmät ovat teloitetut ja Hämeenlinnassa
vankilaoloissa kuolleet. Molempia on kahdeksan miestä,
jos yksi Lahdessa kuolleiden lukuun sisältyvä, teloitetuksi
merkitty jätetään ottamatta huomioon.
Teloitukset tapahtuivat kohtalaisen
lähellä: Kuusi miestä teloitettiin Suomenlinnassa,
yksi Huopalahden suolla ja yksi Grankullassa. Nämä
kuolemat näyttävät liittyvän paikallisiin
tapahtumiin sodan aikana tai ennen sitä. Esimerkiksi saksalaiset
ottivat vangeiksi löytämiään punakaartilaisia.
Hämeenlinnassa sodan jälkeen kuolleiden taustaa on
vaikea päätellä. Kesällä 1918 vankileirejä
vähennettiin ja vangit keskitettiin aikaisemman 26 sijasta
13 vankileirille, joista Hämeenlinnassa oli yksi suurimmista.
Elämä voittaa
Vaikka esimerkiksi Helsingin pitäjän
tapaisilta verilöylyiltä säästyttiinkin,
suru ja viha varjostivat muistitiedon mukaan leppävaaralaisten
elämää pitkälle 1920-luvulle. Varsinaisesti
uusi aika koitti leppävaaralaistenkin keskinäisessä
kanssakäymisessä vasta 1930-luvun jälkipuoliskolla,
kun taloudellinen nousukausi mursi vanhan elämänmuodon.
Tuula Melkas
Lähteet:
Lappalainen, Jussi T.: Punakaartin sota 2. Opetusministeriö,
Punakaartin historiakomitea 1981.
Paavolainen, Jaakko: Punainen terrori. Tammi 1966.
Paavolainen, Jaakko: Valkoinen terrori. Tammi 1967.
Paavolainen, Jaakko: Vankileirit Suomessa 1918. Tammi 1971.
Teerimäki, Niilo: Leppävaaran Sosialidemokraattinen
Työväenyhdistys r.y. 1911-1986. Historiikki, ei vuosilukua.
Tuomisto, Tero: Espoon työväenliikkeen historia 1950-luvulle.
Espoon kaupunki 1984.
Y.P.I. Kailalta saatu sanomalehtiaineisto
Veikko Jousen, Y.P.I. Kailan ja Sinikka Luja-Penttilän
haastattelut
Inkeri
Holopaisen 80 vuotta Leppävaarassa
Unta
näen vain vanhasta Leppävaarasta
Inkeri Holopainen
on pienin tauoin elänyt Leppävaarassa runsaat 80 vuotta
samassa talossa nykyisen Veräjäkallionkadun varrella.
Talo rakennettiin 1914 silloisen Leppävaaran parhaalle
tontille ja edelleen talo ja tontti ovat Leppävaaran upeimpia.
Talon rakensi Valtion
rautateiden ylikamreeri Holopainen Leppävaaran kartanon
omistajalta Lauri af Heurlinilta ostamalleen rinnetontille.
Heurlin itse asui siihen aikaan näyttelijätär
Elli Tompurin kanssa edelleen pystyssä olevassa Åbergin
villassa Harakantien (nyk. Lintuvaarantie 19 takana oleva tornihuvila)
toisella puolella ja kehui aikoneensa laittaa Holopaisen ostamalle
tontille oman päärakennuksensa.
Holopaisen perheen toi Leppävaaraan perheen yhden lapsen
sairaus, joka lääkärien mukaan edellytti elä-mistä
havupuiden keskellä. Toinen syy oli tietenkin rautatien
läheisyys; perheen isän työpaikan lisäksi
suvussa oli pitkät rautatieläisperinteet. VR:n työntekijät
saattoivat perheineen matkustaa ilmaiseksi junalla, mikä
teki esimerkiksi työmatkat helpoiksi.
Taloon rakennettiin
tie ja tien molemmille puolille kasvatettiin koivuja kujaksi.
Toinen koivuriveistä jouduttiin sittemmin 1950-luvulla
kaatamaan naapurien valittaessa niiden varjostavan liikaa. Toinen
kujan koivurivistöistä on kuitenkin edelleen jäljellä
Veräjäkallionkadun reunustalla.
Luoti astiakaapissa
Vuoden 1918 tapahtumista Leppävaarassa
ei Inkeri Holopaisella ole omakohtaisia muistikuvia, sillä
oli silloin vasta parivuotias. Konkreettisena muistona on kuitenkin
edelleenkin reikä talon seinässä ja astiakaapissa,
jonne taisteluiden tuoksinassa oli lentänyt yksittäinen
luoti. Yhtään astiaa luoti ei ollut rikkonut. Perheen
isä piileskeli punaisten ollessa niskan päällä
kellarissa, eikä häntä löydetty.
Pahimpien taistelujen ajaksi perhe saattoi siirtyä sitten
Helsinkiin suojaan punakaartilaisten esikunnan myönnettyä
luvan. Esikunnassa toimi silloin mies, jonka kanssa Holopaiset
olivat usein käyneet kauppaa kananmunista. Hänen ansiostaan
lupa siirtymiseen saatiin ja myöhemmin hän rakensi
myös Holopaisen talon uuneja.
Leppävaaran asujaimisto koostui
varsin monenlaisesta väestä. Joukossa oli niin sanottua
parempaa väkeä kuin työläisiäkin. Harakantien
(nyk. Lintuvaarantie) varrella asuivat mm. Systeman johtaja
Haataja ja sähköasentaja Walheim. Naapuristoon kuuluivat
myös rautatiehallituksen vahtimestari, opettaja, poliisi,
muurari ja uunimestari. Harakantien varrella oli myös kunnan
vuokratalo - omakotitalon mallinen.
Holopaisen perheen lähinaapurissa eli perhe, jonka poika
oli konemestarina Kongossa (aiemmin Lepuskin numerossa 13 8.12.1996
julkaistuissa Veikko Jousen muisteloissa kävi ilmi että
Jousi oli ostanut Kongos-sa toimineelta "kipparilta"
käsiaseen). Konemestarin oma poika asui isovanhempien hoidossa
Leppävaa-rassa.
Leppävaarassa oli Harakantien
varrella runsaasti kauppoja. Oikea maalaiskauppa oli Niemen
kauppa ny-kyisen Vallikadun kulmassa. Siellä haisi sillille,
hevosen valjaille ja lamppuöljylle. Alempana mäessä
oli Valon kauppa ja Harakantien mutkassa (josta nykyinen Harakantie
yhtyy Lintuvaarantiehen) oli Kuuselan kauppa. Ylhäällä
mäellä taas oli mm. Kosiorekin kalasavustamo ja sitä
vastapäätä Elanto (purettu vastikään),
jonka myymälänhoitajan murtovarkaat tappoivat eräänä
yönä.
Koulu halkeaa
1920-luvun alkupuolella rakennettiin
Leppävaaraan koulu. Se oli puukoulu suunnilleen nykyisen
Hippoksen taloa vastapäätä. Inkeri Holopaisen
isosisko kävi puukoulussa kansakoulun, mutta hän itse
ei kyseiseen kouluun mennyt, vaan perhe muutti kolmeksi vuodeksi
Katajanokalle. Isosisko aloitti samaan aikaan oppikoulun Helsingissä.
1930-luvun lopulla rakennettiin
Leppävaaran kivikoulun yläosa. Koulun alla oleva maa
oli niin pehmeää, ettei rakennusta saatu kunnolla
perustettua, vaan osa siitä alkoi liukua pellolle ja koulu
oli revetä. Val-miille rakennukselle jouduttiin tekemään
uudet perustukset.
Koulun alla oleva maa oli entistä
merenpohjaa ja siksi niin pehmeää. Holopaisten tontti
on vanhaa meren rantaa rantakivineen. Näistä "rantakivistä”
koottiin rakennukseen komea kiviterassi.
Katajanokalla asuessaan Holopaiset
kävivät ainakin kerran kesässä Leppävaarassa.
- Sydäntä kirveli kun kuuli tuulen huminan männyissä,
Inkeri Holopainen huokaa. Talo oli vuokralla insinööri
Körberin perheellä. Lopulta koti-ikävä voitti
ja Holopaiset muuttivat takaisin. Takaisinpaluun jälkeen
rakennettiin ta-lon toinen kerros valmiiksi.
Muutettuaan takaisin Leppävaaraan
Holopaisen tytöt kävivät koulussa junalla. Junalla
kävi töissä suurin osa Leppävaaran aikuisista.
Myös bussit alkoivat 30-luvulla kulkea Helsinkiin. Junat
olivat täynnä, vaikka niitä kulkikin varsin tiheään,
ruuhka-aikoina peräti kaksi junaa tunnissa. Matkan teko
oli yleensä kuitenkin leppoisaa ja myöhään
tulevia odotettiin. - Me mattimyöhäiset olimme oikeastaan
aina samoja. Koskaan ei oikein lähdetty junalle ajoissa,
Holopainen kertoo.
Miten Tarzanille kävi Huopalahdessa?
Hurjin matkakokemus tuli Inkeri
Holopaiselle kesken Apinain Tarzanin lukemista Huopalahden asemalla,
kun junan vaunu putosi vaihteessa kiskoilta ja suisti mukanaan
pari muutakin vaunua. Apinain Tarzan lensi yhteen suuntaan,
nuottilaukku toiseen ja Inkeri putosi penkiltä. Sen pahempaa
ei sattunut, kuin että joku löi naamansa penkkiin.
- Pelästyin vasta kun olin turvassa, hän muistelee.
Paikallisjunan väki poimit-tiin ohiajaneeseen pikajunaan
ja vietiin Helsinkiin. Vakavampiakin onnettomuuksia rantaradalla
sattui. Huopalahden korkealla ratapenkalla oli veturi suistunut
kiskoilta liian nopean vauhdin takia.
Leppävaaran nimi tuli käyttöön
1920-luvun suomalaistamisinnon aikoihin. Konkreettisin muutos
tapahtui Albergan asemalla, kun talon kylkeen kirjoitettiin
suomenkieliseksi nimeksi Leppävaara.
Leppävaara oli varsin omavarainen yhteisö. Oma bussifirma
kuljetti asukkaita kaupunkiin. Pikkuliikennöitsijät
yhdistyivät Leppävaaran Liikenne Oy:ksi, joka jatkoi
toimintaansa 1970-luvulle asti. Sähköä jakeli
Albergan Sähkö Oy, jonka osakkeet olivat paikallisen
väen käsissä.
Ennen sotia elämä Leppävaarassa
oli hiljaista. Harakassa eli nykyisessä Lintuvaarassa oli
vilkkaampaa. Siellä oli paljon mökkejä. - Minä
kävelin koiran kanssa siellä usein. Lenkki kulki Kiloon
(nyk. Leppäsilta) ja sieltä Leppävaaran kartanolle
ja edelleen Harakkaan, Holopainen selostaa. Sama lenkki on edel-leenkin
suosituimpia leppävaaralaisten kävelyreittejä.
Sota-aikana pommikoneet lensivät
usein Leppävaaran yli Helsinkiä pommittamaan. Ne kiersivät
ilmavalvontaa lentämällä Suomenlahden yllä
Hankoon ja palasivat sitten lännestä pääkaupunkia
kohti. Hyökkäyksiin varauduttiin pimennyksillä.
Ensin oli hiljainen hälytys, jolloin katuvalot sammutettiin
ja sitten hälytys, jolloin kaikki valo piti panna pois
ja ikkunat peittää. Inkeri Holopainen toimi talvisodan
aikana ilmavalvonnan tehtävissä. Ilmavalvontaa hoidettiin
sekä VPK:n talolla että Grönholmin huvilassa
Harakantien varrella vähän Yhdyspankin talosta (nykyisin
Leppävaaran isännöitsijäkeskus) etelään.
Holopaisten talo kesti vaurioitta sodan. Helsingin pommitukset
saivat talon kristallit tosin helisemään. Espoon edustalla
myös räjähti sotalaiva, mikä sai ison talon
lähes hyppäämään perustaltaan.
Kaipuu lähelle luontoa
1940-luvun alussa Inkeri Holopainen
aloitti lastentarhanopettajaksi opiskelun sairauden keskeytettyä
ag-ronomiopinnot. Sodan jälkeen hän aloitti lastentarhanopettajana
Pitäjänmäellä, jossa hän toimi lastentarhan
johtajana eläkkeelle siirtymiseen saakka.
Sodan jälkeen Leppävaaran
taloon muutti asumaan myös Inkeri Holopaisen sotaleskeksi
jäänyt sisar lapsineen. Tätä nykyä
Holopainen omistaa talon puoliksi ja sisarentyttärensä
kanssa.
Leppävaaran muutos ei vanhan
asukkaan näkökulmasta ole ollut kaikilta osin myönteistä,
vaikka oma talo ja piha viestivätkin rauhaa ja tasapainoa.
Tärkein menetyksistä on varmaan ollut luonnonläheisyyden
vähentyminen. Jo agronomiopintojaan Inkeri Holopainen perusteli
ammatin luonnonläheisyydellä.
- Karakalliossa oli parhaat sienimetsät.
Olin hyvin vihainen, kun ne rakennettiin täyteen taloja.
Vanhan kaivoskuilun ympärillä kasvoi kantarelleja.
Puron varressa oli vanamoita ja Leppävaaran kartanon takana
Jupperiin päin oli aivan ihana kielometsä, hän
haikailee.
- Iso vierinkivi metsän kalliolla
oli mitä ihanin leikkipaikka, Inkeri Holopainen muistelee.
Kivi on edelleen siellä Kyyhkysmäen kerrostalojen
välissä.
- Kun näen unta Leppävaarasta
se on aina se vanha Leppävaara. Tästä uudesta
en näe unta koskaan.
Jussi Melkas
Lapsuuteni
joulut Leppävaarassa
Vietin lapsuuteni joulut Leppävaarassa.
Aika, jota muistelen, koskee 1940-luvun jälkipuoliskoa
1950-luvun loppupuolelle. Äitini huushollausta en kumma
kyllä muista. Sen sijaan muistan keskimmäisen sisareni
Annelin jouluvalmistelut. Hän pyysi minut ennen joulua
aina lapsenvahdiksi, kun hän itse lähti jouluostoksille
Helsinkiin. Vaikka Leppävaarassa oli ruokakauppoja ja paperikauppa,
mentiin suuremmille ostoksille sittenkin Helsinkiin.
Menin siis hoitamaan Annelin lapsia Aria, Anteroa
ja Arjaa koulusta päästyäni. Anneli oli kotirouva
ja hoiti lapsia. Leppävaaran talossa ei ollut sähkölämmitystä
eikä mukavuuksia, ei vesijohtoa eikä viemäriä.
Ulkovessa oli pihan perällä. Talossa oli siis haettava
puita liiteristä ja lämmitettävä niillä
uunit. Vesi oli haettava kaivosta. Jos oman kaivon vesi oli
loppunut, se haettiin kylänkaivosta sadan metrin päästä.
Äitini, joka oli opettajantyössä, siirtyi mieluummin
Laajalahteen, jossa opettaja-asuntolassa oli jo mukavuudet.
Anneli lähti mielellään jouluostoksille.
Suvussamme on ollut tapana ostaa hyvin paljon, liikaakin kenties,
lahjoja lapsille. Siksi joulu onkin hyvin odotettu. Joulupukille
kirjoitettiin lahjatoivomuksia kuten nykyäänkin. Joulukalenteri
oli käytössä. Joka päivä oli luukun
avaaminen yllätys.
Yleensä lasten kanssa touhuaminen sujui
hyvin ensi alkuun, mutta jonkin ajan kuluttua tuli helposti
jo erimielisyyksiä. Muistan, että tiukan paikan tullen,
kun lapset eivät millään totelleet käskyjäni,
uhkasin lähteä ja jättää heidät
oman onnensa nojaan. Kaksi nuorempaa lasta eivät olleet
siitä moksiskaan. Heidän puolestaan olisin hyvinkin
voinut lähteä. Mutta vanhin poika Ari reagoi toisin.
Hän hätääntyi vakavasti ja alkoi itkeä.
Minun oli lopetettava uhkailuni ja alettava lohduttaa Aria.
Erimielisyydet unohtuivat.
Meillä oli aina joulukuusi. Se saatettiin
ottaa omasta metsästä. Se oli salissa ja koristeltiin
kauniiksi. Ruokailuhuoneen uuniin Anneli liimasi enkeleitä
ja tonttuja. Lamppuihin kiinnitettiin joulukelloja. Radiosta
kuunneltiin joulurauhan julistus. Aattona jouluruokiin kuului
itse paistettu kinkku, lanttulaatikkoa, rosollia, lipeäkalaa,
riisipuuroa, luumukiisseliä kermavaahdon kanssa ja kahvia,
jonka kanssa oli joulutorttuja ja piparkakkuja. Juomana oli
maitoa tai kaljaa. Lahjojen jako oli ruokailun jälkeen.
Joskus meille tuli joulupukki aivan sisälle,
kysyi, onko kilttejä lapsia, ja jakoi lahjoja. Usein joulupukki
oli kuitenkin niin kiireinen, että hänet nähtiin
vain ulkona heiluttamassa keppiään tai kuultiin kolistelua
eteisestä. Hän oli jättänyt lahjapussit
eteiseen. Lahjoja oli aina runsaasti. Kaikki saivat, ainakin
lapset, yli kymmenen lahjaa. Niiden kanssa oli riemullista leikkiä.
Synnyin sodan jälkeen, joten en voi kertoa sota-ajan jouluista.
Sen sijaan kuulin usein vanhempien ihmisten voivottelua siitä,
mitä oli ollut sota-aikana ja miten nykylapset eivät
tiedä pula-ajasta mitään.
Kahvin juonnin jälkeen lähdimme joko
potkukelkalla tai kävellen katsomaan vanhinta sisartani
Heliä, joka asui kolmen lapsensa kanssa Käentiellä
Perä-Harakassa. Lintuvaarantiellä tuli muutama joulupukki
vastaan. Veimme lapsille lahjoja ja saimme joitain vastalahjoja.
Heli tarjosi kahvit.
Joulu oli perhejuhla kuten nykyäänkin.
Tavat eivät ole muuttuneet. Tosin ennen ei katsottu televisiota,
sillä sitä ei ollut. Jotkut kävivät 1.joulupäivän
aamuna joulukirkossa. Kirkko oli puukirkko lähellä
Leppävaaran rautatieasemaa (nykyinen Perkkaan kappeli).
Sinne oli Kansantieltä (nykyisin Punatulkuntie) pitkä
matka, joten en muista käyneeni siellä.
Kotona lauloimme Tonttujen jouluyötä,
jonka tip tap tip tap tipetipetiptap, kuuluu mielestäni
edelleen pakollisiin joulu-lauluihin. Samoin Hei tonttu-ukot
hyppikää, nyt on riemuraikkahin aika ja Porsaita äidin
oomme kaikki kuuluvat unohtu-mattomiin joululauluihin.
Katri Sarmavuori
Työväenopiston
kansalaismuisti-projektin suosio ylitti kaikki odotukset
Ruusutorpan koululla on syksyn mittaan kokoontunut
joukko vanhoja leppävaaralaisia muistelemaan menneitä
aikoja. Kokoontuminen liittyy työväenopiston käynnistämään
kansalaismuisti-projektiin "Lepuski vai Alberga".
Ideana on internetin avulla koota talteen kuvia ja tarinoita
yhteiseen kansalaismuistiin, jossa internet toimii yhteisenä
albumina ja tarinavihkona. Ideaa on jo menestyksellisesti toteutettu
monilla muilla paikkakunnilla. Jutun juonesta löytyy selostus
netissä mm. osoitteessa www.valt.helsinki.fi/staff/parikka/kontio.htm.
Kokemusten mukaan jo muutamilla kuvilla ja tarinoilla on voitu
innostaa ihmisiä muistamaan ja muistelemaan lisää.
Menetelmällä on mahdollisuus jatkaa tarinointia loputtomasti.
Tietojen keruu voidaan esimerkiksi aloittaa muistelemalla
tietyn tien tai kadun varrella asuneita asukkaita ja heidän
vaiheitaan. Tätä kautta tarinaa voi sitten laajeta
useisiin suuntiin ja yllättäviinkin aiheisiin.
Työväenopistolla ei ollut alkuunsa
itselläkään selvää käsitystä
siitä, miten projektissa olisi järkevää
edetä. Espoossa ei vielä missään ole kokemusta
tämän tyyppisestä historiatiedon keruusta ja
tallennuksesta. Kun kuitenkin lehdessä olleiden ilmoitusten
perusteella ensimmäiseen kokoontumiseen tuli luokan täydeltä
innokasta väkeä, ei ollut epäilystäkään
siitä, etteikö ideaan ei kannattaisi tarttua ja etteikö
tulosta syntyisi.
Alkuunsa on ryhmässä kuitenkin päätetty
"lämmitellä ja makuustella". Tämä
tarkoittaa sitä, että on kokoonnuttu yhteen vanhojen
kuvien äärellä vapaasti keskustelemaan ja tutustumaan
toisiinsa. - Ennen kaikkea tämmöisen työn pitää
olla hauskaa, kommentoi Veijo Malk, yksi mukana olevista kansalaismuistelijoita.
- Ihmisten täytyy myös ensin vähän paremmin
oppia tuntemaan toisensa. Näin syntyy luottamuksellinen
ja oikea ilmapiiri. Tässä hommassa ei kannata turhaan
hosua, Malk pohdiskelee. Hänen aloitteesta alun perin kuukauden
välein sovittujen tapaamisten väliä tihennettiin.
Ryhmä on nyt kokoontunut torstaisin kahden viikon välein.
Malkin isoisä oli rakennusmestari, joka
on viime vuosisadan alussa rakentanut Leppävaaraan monta
huvilaa Helsingistä tuoduista purkuhirsistä. Hänen
sedällään oli puolestaan kauppapuutarha Leppävaaran
aseman tuntumassa Monikon puron mutkassa. Malk onkin joskus
muistellut sitä, miten he lapsena uivat Monikon purossa.
Jännittäviä olivat myös ajat, kun sedän
puutarhassa kuvattiin Suomi-filmejä.
Leppävaaran kansalaismuisti-projektissa
mukana olevat ihmiset ovat jo ehtineet kirjoittaa pieniä
tarinoita, joita on kokoontumisten aikana monistettu ja jaettu
muille mukana olleille. Ihmisten mukanaan tuomia kuvia on skannattu
talteen tietokoneelle ja niihin liittyvät tiedot on kirjattu
muistiin. Suunnitelmana onkin nyt, että ainakin alkuunsa
nämä kuvat ja tarinat tullaan viemään Leppävaara-seuran
kotisivuille (www.lepuski.org).
Näin ne myös hyödyntävät käynnissä
olevaa historiateosprojektia. Kaikista kuvista luovutetaan myös
kopiot kaupunginmuseolle.
Ensimmäisissä istunnoissa on muisteltu
mm. entistä Valheimin mäkeä 1940- ja 1950-luvulla.
Tällä nimellä kutsuttiin nykyisen kirkon takana
Lintuvaarantien varrella olevaa mäkeä. Erityisesti
mäeltä muistetaan kelloseppä Ikosen pihassa ollut
patsas. Se esitti lukevaa naista. Kelloseppä oli tuon ajan
originelli Leppävaarassa. Maj Forsman-Vakio muistelee omassa
tarinassaan, että kelloseppä oli Viipurin siirtolaisia.
Hän oli taiteilija, joka pukeutui silkkiin ja samettiin.
Hänellä oli vahva kihara tukka ja voimakas meikki
kasvoillaan. Patsas oli Ikosen taideteos, jolle hän maalasi
useasti uudet vaatteet. Taiteilija oli kohtelias ja ystävällinen
herra, tiesi Maj Forsman-Vakio koska asui itse aivan Ikosen
naapurissa.
Patsas on innoittanut Espoon kirjailijoiden
puheenjohtajaa, professori Katri Sarmavuorta kirjoittamaan runon
nimeltään "Lukeva nainen". Runossa kerrotaan
kuinka kirjoittaja lapsena luuli patsasta eläväksi
ihmiseksi ja kuinka lapsen mieltä vaivasi se, miksi nainen
talvellakin istui puutarhassa lukemassa kirjaa pelkkä kesäpuku
yllään. Katri Sarmavuori on esittänyt tätä
runoa mm. Raittikarnevaaleilla.
Vielä tällä hetkellä ei
tarinoita tai kuvia ole ehditty vielä välttämättä
viedä nettiin, mutta vuoden loppuun mennessä on tarkoitus
päästä tässäkin alkuun. Myös yhteiset
istunnot työväenopistolla jatkuvat. Vielä syyslukukaudelle
ehtii tämän lehden ilmestymisen jälkeen olla
yksi tapaaminen (torstai 12.12.) ja ensi vuonna tilaisuuksia
on 23.1., 6.2., 27.2., 13.3., 27.3. ja 10.4. Ne pidetään
uudella Ruusutorpan koululla, jonka osoite on Leppävaarankatu
24. Kaikki aiheesta kiinnostuneet ovat tervetulleita mukaan.
Lisätietoja voi kysyä Espoon työväenopiston
Leppävaaran osaston toimistosta p. 8165 7816 ma-to 10-13
tai 18-20.
Arja Salmi
Muut
aiheet:
»
Yleistä historiaa
»
Talot
ja tienoot
(alueen
tärkeimmät rakennukset ja rakenteet
»
Entisajan
liike-elämä
kaupat,
firmat yms.
»
Kuuluisuudet
alueella
asuneita tunnettuja henkilöitä ja heistä
tallennettuja
juttuja
»
Harrastukset
mm.
urheilu, yhdistykset ym.)
»
Asutuksen
vuosirenkaat
alueen
asutuksen kerrostumat
Yleistä historiaa
